Tuhdittava loma Amsterdamissa

Yksi parhaimmista ystävistäni asuu Amsterdamissa nyt kolmatta vuotta ja kun alkuvuodesta bongasimme Lana Del Ray esiintyvän hämmentävän halvalla Amsterdamin Heineken areenalla, päätimme tällä tekosyyllä, että minun olisi ehdottomasti aika matkustaa Hollantiin Pietarin vieraaksi. Poikaystävää ei hyväksytty mukaan ja varasin meille aikaa yhdessä yli viikoksi.  

Lanaa ei paljon tanssittanut ja melko suuri osa keikasta meni eturivissä fanien kanssa iPhoneposettaessa. Konsertti loppui yli 15min pituiseen fanikierrokseen, bändi soittaessa taustalla National Anthemia. Vihdoin Lana kipusi takaisin lavalle, keräsi ruusut, yksisarviset, kimpsut ja kampsut, heilautti kättään, katosi lavan taaksen eikä enää tullut takaisin. Mutta, jokainen tyylillään! Ja kyllä Lanan ääni kuulosti hyvältä. Lisäksi Lanasta huokui sellaista herttaisuutta, vaikka lauluissa nyt onkin vähän angstiromanttista fiilistä, Amerikan HIM. Summertime Sadnessia ja muita hittejä oli nastaa laulaa Lanan mukana. 

Oltiin ihan onnellisia kuvassa, vaikka ilman Lanaa!

 

Tämä oli neljäs reissuni Amsterdamiin, joten minulla ei tullut minkäänlaista turistin painetta. Tiedäthän, kun ei oikeastan kiinnosta nähdä Big Beniä, mutta kai se nyt on pakko käydä katsomassa? Siksi lomani ehkä olikin niin älyttömän ihana ja rennon tuntuinen. Päivät menivät ympäri kaupunkia kävellessä ja usein eksyessä. Taisin eksyä joka päivä ainakin kahdesti, sillä minulla ei ole minkäänlaista suuntavaistoa, tai voisikohan sanoa, että suuntavaistoni on päinvastainen, loppulomasta opin lähtemään sinne suuntaan, minne minusta ei kuuluisi mennä ja löysin perille. Kaiken lisäksi Amsterdamissa kadut menevät ympyränmuotoisesti ja onhan ne kanaalit kaikki melko samannäköisiä..

Päivien kävellyt kilometrisaldot oli siis melko vakuuttavia lukuja. Mutta totta kai Amsterdamissa nyt piti pyöräilläkin! Pietarilla sattui olemaan vielä ystävän pyörä lainassa ja koska siinä oli jalkajarrutkin vielä, niin toki halusin kokea Amsterdamissa pyöräilyn, sillä siellä pyörälläliikkujat ovat ykkösiä. He osaavat syntyessään kyytsätä kaksi kaveria kerralla. Yli kymmenen kilon matkalaukkukin matkustaa takatarikalla. Pyöräilijöille annetaan tilaa, väistetään ja heitä ei tuijoteta kuin he olisivat pyöräkaistalla ajaessa aivan väärässä paikassa (tämä kuvaus sopii Geneveen, jossa ei ilman kypärää kannata pyörällä liikenteeseen lähteä, voi helposti jäädä ranskalaisen ajaman auton alle. He eivät osaa ajaa. Oikeesti.) Mietin satulassa, että luuleekohan ihmiset nyt että mä asun täällä, kun menen vielä ei-vuokratun näköisellä pyörällä! Juu, ei varmasti luullut. Pyörän satula oli minulle aavistuksen liian korkealla, joten pyöräilyilmeeni ei kertonut monen vuoden pyöräilykokemuksesta Damin kaduilla. Pyörräilessä Damissa on tiedettävä muutama sääntö, mutta sainkin ainoastaan kerran kuulla vihaista hollannin kielistä mutinaa minut ohittaneelta pyöräilijältä. Tiivistettynä, pyöräily Hollannissa on kivaa ja must, mutta vähän jännää. 

Parhaat päivät olivatkin polkupyöräretki-päivät. Ensimäisen tein ihanan Elinan kanssa, joka asuu 30min junamatkan päästä Amsterdamista, Utrechtissa. Päätimme löytää pyörillä 12km päässä olevaan Kastle De Haarin linnaan. 12km tasaisessa Hollannissa pyöräily ei olisi temppu eikä mikään, mutta olinkin erittäin vaikuttunut että perille löydettiin ilman minkäänlaisia kiertoreittejä! Ehkä puhelimen mapsien ja varmuuden vuoksi kameroilla otetut kuvat kartasta auttoivat asiaa. Perillä meitä odotti vielä Italialaiset messut! Se maistettujen cantucchini keksien määrä! Mukaan tarttui tosiaan näitä minun lempikeksejä ja parmesan-yrtti dippisekoitusta. 

Toisen pyöräretken tein Pietarin kanssa, se oli aurinkoinen sunnuntaipäivä. Otimme lautan Amsterdamin juna-aseman takaa ja pyöräilimme läpi suloisten pikkukylien ja Hyttysmetsien. Gallerioilla oli avoimet ovet ja kävimme kurkkaamassa muutamat. Kiipesimme kirkon torniin ja näimme varmaan Suomeen asti. Ei ollu vuoria tiellä ei! Söimme piknikkiä puisella penkillä ja katselimme merta söpön koiran yrittäessä hurmata meidät antamaan palan kuivatusta kinkusta, meloneista tai pähkinärusinaleivästä (uusi suosikki!) Koko maaseudusta tuli mieleen Astrid Lindgrenin maailma. Talo, kylät, lehmät ja reippaan näköiset ihmiset olivat suoraan kuin Melukylän lapsista. Täydellinen päivä!

Hyvien ystävien ja pyöretkien jälkeen parasta lomassa oli ruoka. Sillä tämä mallihan on lihotuskuurilla! Jotta saisi 4cm lisää elomittaa kahdessa viikossa, ilman kermavaahtoa ja mäkkikakkaa s’il vous plâit, niin kurja velvollisuuteni oli pistää suuhuni ihan kaikki mitä mieleni tekee ja tupla-annoksena. Lomalla tuli muun muassa ostettua kevään (kesän??) ensimäiset gelatot, toiset ja kolmannetkin. Ja tosiaan, miljoona cantucchini keksiä. Ja porkkanakakkuja. Ja suklaata. Ja olutta. Ja pähkinärusinaleipää.

Kolmanneksi parasta lomassa oli tämä Amsterdamin kaduilla haahuilu. Kävellä kanaalien vartta, poiketa sivukaduille, joista aina löytyi joku ultramakea vintagekauppa todella avuliaineen myyjineen. Tai ihana kirjakauppa, jossa saatoin viettää lähes tunnin ihaillen taide -ja valokuvauskirjoja. Nähdä paikallisia asuntojensa portailla syömässä lounaita. Vähän kuikuilla ovista ja ikkunoista sisään.

Jotkut kuvastivat elokuvan kohtausta kadulla. Ympärillä oli toki hirvesti ihmisiä mölöttämässä ja lähellä olevan kahvilan asiakkaat olivat kaikki keskeyttäneet keskustelunsa ja seurasivat näyttelijättären suoritusta. Hän astui ulos autosta ja käveli määrätietoisin askelin kauemmas katua. Minun oli pakko vielä kääntyä katsomaan taakseni, jos näkisin näyttelijättären kasvot. Hänen pituutensa oli perushollantilaista luokkaa. Vaatteiksi oltiin valittu nahkaa, mustaa, kiiltonahkaa, avonaista ja korkeita piikkikorkoja..  Jatkoin katua eteenpäin ja hups, näyteikkunassa istui nainen! Haarareisin! Silmäni suurentuivat ja tuijottivat suoraan prositoidun silmiin. Siinä se oli, ihan yhtäkkiä. Hän katsoi minua takaisin, kohotti olkapäitä ja väläytti ilmeen, joka sanoi Niin, tässä minä istun ja se on minulle ihan ok. Niin, minkälaistakohan elokuvaa siellä oikein oltiin tekemässä! 

Näin nämä ystävykset veneessään nauttimassa lounasta

Näin kun eräs nainen kaatoi kaksi muuta polkupyörää avatessaan oman pyöränsä lukkoa, polki tiehensä nostamatta pyöriä. Hetken päästä kaatunen pyörän omistaja tuli paikalle, hän oli söpön näköinen nainen. Ei aikaakaan, kun siihen tuli herrasmies kysymään, jos voisi auttaa naista ja nosti tälle tämän pyörän (pyöräkulttuuri!) Nainen kiitti miestä ja sitten tuijottivat toisiaan ujosti hymyillen aavistuksen liian kauan, nainen hyppäsi satulaan ja polki pois. Mies jäi hetkeksi seisomaan ja tuijotti perään.

Perkele.

 

Näin kun ahdas kanaalikatu oli tukittu paloautolla, sen monilla letkuilla ja kaikennäköisillä nostotelineillä. Missään ei enää savunut, palomiehet seisoivat mustuneissa asuissaan ringissä ja keskustelivat hymyillen. Joku mies tuli heidän luokseen ja kätteli heitä jokaista erikseen.

Näin tytön, jolla oli samanlainen tatuointi, kuin minulla. Nuottiavain korvan takana.

Näin tämän antikvariaatin, jonka myyjä oli niin kiinnostunut laatikollisesta juuri saapuneista kirjoista, ettei hän varmasti edes huomannut minun olevan samassa tilassa. Miesmyyjän lisäksi siellä oli tällainen henkilökunnan jäsen. Ikkunan takana näkyi söpö pieni takapiha kasvineen ja penkkeineen. Terrasille vievän oven vieressä oli toinen ovi, josta näkyi myyjän omaan asuntoon.

 

 

Näin sillalla suuren ihmisjoukon, kaikkien tuijottavan alas veteen, hymyillen. Siellä pyöri tällainen kaveri, josta lähti ihanaa jatsahtavaa musiikkia.

 

Näin tämän ladyn poseerauksia Iamsterdam -hökötyksessä. Kuvaa otettiin melkoinen tovi ja välillä tarkastettiin, tuliko kameraan hyviä otoksia. Kuvaajan saadessa hyväksynnän, tyttö otti taskusta iPhonen ja aloitti saman ruljanssin uudestaan.

 

 

Neljänneksi, tai ehkä myös kolmanneksi ihaninta lomassa oli museot. Rakastan museoita ja taidetta. Minä olen se tylsä (tai rasittava) kaupunkilomakaveri, joka ei halua koko lomaa istua terassilla vaan herään aikasin, haluan nähdä kaiken ja kierrellä, kaupat todellakin mukaanlukien! Tästä kaupunkilomakoulutuksesta voin vain kiittää äitiäni, joka muuttuu lentokoneesta ulosastuessaan Duracel-pupuksi. Lomaksi sisäinen nörttini herää eloon ja mitä enemmän tiedän lomakaupunkini historiasta ja taiteesta, sitä kiinnostavammaksi koko paikka tulee. Siksi ennen matkustamista Damiin luin Anne Frankin päiväkirjan uudestaan ja odotin innolla taas näkeväni heidän piilopaikkansa. Oli uskomatonta nähdä joitain tikkaita, ikkunoita, pesuhuoneita ja seinillä olevia julisteita ja muistaa Annen niistä kirjoittamat tarinat.

Kävin myös valokuvausmuseossa, josta erityisesti jäi kahvilan söpön tarjoilijan lisäksi mieleen Stephen Gillin Best Before Time -näyttely. Usein ensisilmäyksellä hänen kuvansa olivat melko, no, miksi tuostakin on pitänyt ottaa kuva. Sitten luin kuvan vieressä olevan taustatarinan ja ymmärsin täysin, miksi siellä oli monta kuvaa erilaisista kivistä.

En ole aiemmin ollut kovin ihastunut ja vakuuttunut Vincent Van Goghin maalauksista. Hänen museossaan opin kuitenkin hänen koko elämäntarinansa, kuinka hän periaatteessa opetteli tulemaan taiteilijaksi. Koska seinillä oli töitä hänen alkuvuosistaan viimeisiin elinvuosiin saakka, vierailijat näkevät hänen koko kehityksensä taiteilijana. Olisin voinut tuijottaa niitä tauluja, joissa hän on käyttänyt lahjakkuuttaan värien käytössä vaikka koko päivän. Lisäksi mikään ei minusta ole kiehtovampaa, kuin nämä taitelijaystävykset, jotka asuivat Pariisin Montmartren kukkuloilla, uskoivat totuuteen, kauneuteen ja rakkauteen, viettivät yönsä Cabareissa ja päivät kahviloissa puhuten taiteesta. 

Alkuperäinen suunnitelma oli viettää viimeinen päivä ennen lennon nappaamista Rijksmuseossa, mutta koska se olisi muuttanut päiväksi seisoskellessa lippujonossa, tyydyin mielellään jonottomaan modernin taiteen museoon (heti koluttuani Rijksmuseumin turistikaupan ja sen kaikki kirjat läpi!) Chagall taisi nousta yhdeksi lempitaitelijoistani. Yksi syy, miksi pidän myös modernista taiteesta esimerkeksi renenssanin lisäksi, koska niissä tuntuu olevan enemmän mielikuvitusta (enkä nyt tarkoita, että täytyisi käyttää melkoinen määrä mielikuvitusta että näkisi edessään nimenomaan taidetta. :D) Marc Chagallin teokset ovat kuin satukirjasta ja vielä todella, niin hyvin tehtyjä! Suorastaan maagisia siis. Toinen ilahduttava oli hollantilainen valokuvaaja Rineke Dijkstra näyttelyllä Seeing is Believing.  Dijkstra kuvasi 90-luvun alussa amerikkalaisia nuoria rannalla, heidän ollessa kaikista herkimmissä vaiheessa kasvunsa, kropan muutosten ja aikuisuuden kanssa. Tämä kaikki näkyy kuvissa ja siksi ehkä ovatkin niin lumoavia ja kauniita rehellisyydellään. Oikeita kroppia, oikeita, mutta kiehtovan näköisiä ihmisiä. Itse ainakin olen aivan lopen kyllästynyt photoshoppaukseen ja kiiltokuvien näköisiin otoksiin. Paras mahdollinen uutinen omissa kuvauksissa olisi kuulla, että photoshoppausta ei näissä kuvissa aiota käyttää ollenkaan (tai ehkä sittenkin että saisin pitää kaikki käyttämäni vaatteet..) Allaoleva kuva oli ehdoton suosikkini.

 

 

Bisous,

Pumpuli