Un jour à Paris
Tiistaina heräsin tukkoisena. Keskiviikkona niistin varmasti yli 80kertaa, palelin peiton alla, katsoin seasonin Gosspi Girliä ja Ethan Hawken ja Julie Delpyn rakkautta. Torstaina vietin kuumeisen yön, nenään sattui ja oloni oli todella upea. Raahauduin aamuisiin castingeihini. Klo 11 tapasin l’Officiel-lehden tiloissa kuvaaja Randallin, kättelimme ja hän kommentoi kättelyni olleen reipas ja minulla oon niin mukavan lämpimät kädet..! (ilmeisesti lämpötila leijaili vieläkin yli 37 asteessa) Hän aikoisi valita minut huomisiin kuvauksiin. Olin päivän ensimäinen malli. Pari tuntia sain pitää sormet ristissä toivoen hänen pitävän lupauksensa kunnes soitto toimistostani päästi minut pinteestä: minut bookattiin! Olkoon tämä kokemustarina kaikkiin työhaastattelu-oppaisiin, jotka toitottavat jämäkän kättelyn tärkeyttä. Jääköön kuumeiset, nuhaiset kasvoni mysteeriksi mallin valintaan..
Eilen perjantaina terveyteni ei vieläkään ollut 100% luokkaa. Meikkaaja kommentoi kasvoni tuntuvan polttavan kuumilta. Hän oli koko päivän niin enkelimäinen, että toivon hänen karmansa suojelevan minun pöpöjäni vastaan.
Näistä kuvauksista myöhemmin enemmän. Mutta voin kertoa kokeneeni kunnon Devil Wears Prada -näytelmän.
Tänään lauantaina heräsin kuudelta. En saanut enää unta, sillä rakkoni tyhjentänyt kroppani oli herännyt parin metrin matkalla takaisin sänkyyn sen verran, että ehdin saada päähäni jonkinlaisen ajatuksen tapaisen ja sehän minun tapauksessani tarkoittaa että enää ei nukuta. Pitkissä aamuissa, vihdoinkin lähes terveenä (en muista miltä olo ilmaan niistämistä joka viides minuutti tuntuu) ja vapaapäivissä ei ole mitään vikaa, joten aamukuudelta potkin urheasti peiton pois päältäni. Ja minkälainen aamu se olikaan. Tein pilatestreenin ja venyttelin kaikessa rauhassa, ehkä torkahdinkin selkääni venytellessäni lattialle uudestaan.. Tilapäinen mielenhäiriöni jatkui ja lakaistuani isoimmat roskat lattialta pesin lattiat. Aamupalaksi söin muun muassa mustikoita ja greippiä. Kokeilin eilisen meikkaajalta saamaani eyelineriä, joka on kuulemma maailman paras, mutta koska sitä saa ainoastaan Japanista, sain sen häneltä lahjaksi. Sanoinhan jo, että toivon hänen välttyvän räkätaudiltani! Ja oikeassa Tataro olikin, Dolly Wink eyeliner on näin yhden kokeilun jälkeen maailman paras. Eyeliner, muita kykyjä hän ei ole vielä paljastanut.
Lähdin Montreuilin kirpputorille. Ilma oli jäätävän kylmä. Ei sellainen Suomi-kylmä, mutta sellainen tuulinen, joka yltää nahkatakin, neuleen ja kahden pitkähihaisen läpi luihin asti ja uusii flunssia. Pariisin kadut ovat lauantaisin ennen aamukymmentä autioita. Kuulin lokkien kiljuvan. Autojakin ajoi ohi pienellä matkalla oikealle metropysäkille vain kourallinen, kukaan ei tööttäillyt toisilleen. Kirpputori oli juuri täydellisen kokoinen. Jostain ihmeen syystä katseeni osui lämpimiin takkeihin. Noin kymmentä epäsopivaa kokeiltuani puin päälleni ruskean, tekoturkkisen unelman, joka lämmittäisi itse sielunkin. Tinkasin naiselta hinnan 5euroon, luuni ja nenäni lauloivat halleluujaa. Minulla alkoi rakentua ajatus täydellisestä päivästä. Nälkä alkoi kurnimaan mahaani, kello oli vasta 11. Olin varovaisesi haaveillut pääseväni Pariisissa brunssille, mutta olin säästänyt menoa, toivossa löytää sinne kivaa seuraa mukaan. Tänään en välittänyt seuran puutteesta. Kävelin ympäri kortteleita odottaen brunssien aukeavan. Olin matkalla ruokamarketille ostamaan hedelmiä, kun huomasin tutun hahmon istuvan yksin päiväkirjan kanssa kahvilan terassilla, lämmittimien alla.
Lou Doillon.
Katsoin häntä silmiin, oli se hän! Hymyilin ja kävelin kahvilan ohi.
Hitsit, olisin sanonut edes salut. Lou oli katsonut minuun takaisin.
Jo kahdenkymmenen askeleen jälkeen rohkeuteni oli saanut minut katumaan kokonaisen keskustelun missaamista Lou Doillonin kanssa
Joten kävelin korttelin ympäri, puolet siitä juoksin. En halunnut vain olla nähnyt Lou Doillonin.
Siellä hän istui vieläkin! Kahvin ja vihkonsa kanssa. Pahoittelin häiriötä, johon hän vastasi ystävällisesti, etten ollut häiriöksi. Tässä vaiheessa unohdin kaiken ranskani. Kerroin hänelle, että pidin todella paljon hänen levystään ja jos voisin saada kuvan hänen kanssaan. Hän hymyili, että pidin levystä ja kutsui istumaan viereensä. Hän otti meistä muutaman kuvan. Kävimme keskustelun, jota en halua kertoa, sillä se on minun ja Lou Doillonin keskustelu. Voin kuitenkin kertoa, että jälkikäteen minulla tuli paljon fiksumpia lauseita mieleen.
Päädyin brunssille Chez Mama Greeniin, jossa tässä bio kahvilassa sain tuorepuristettua mehua, kahvia totta kai, pannukakkuja, salaattia, tummaa leipää ja cocottea sekä omenapaistosta. Luin Jane Eyreä ja viihdyin paremmin kuin hyvin ilman sitä seuraa.
Kello ei ole vielä edes kolme ja tämä päivä on nyt jo täydellinen.
Muisskaan päivissä ei ole ollut vikaa:
Bisous,
Pumpuli
Kuvien omistusoikeus: Emma Hämeenaho