Tarinalle jatkoa, tai oikeastaan tarinan alku
Mihinkäs mä jäinkään aiemmissa päiväkirjaturinoissani. Taisi olla iltapäivä 25.9. ja odoteltiin supistusten säännöllistymistä ja voimistumista. Mies siinä tuli joskus neljän maissa sairaalaan seurakseni ja auttoi supistuskivuissa hieromalla/painamalla selkää (joskus auttoi paremmin, joskus huonommin). Makoilin lähinnä kyljelläni ja supistusten aikaan hieroin reiden sivua, sekin auttoi jonkin verran kun supistukset tuntuivat myös jaloissa. Illan aikaan myös jonkin verran lähdimme kävelemään. Vaan supistukset tulivat harvakseltaan (puolen tunnin, parinkymmenen minuutin välein) eivätkä mielestäni voimistuneet kivuiltaan mitenkään mahdottomiksi, en tuntenut tarvitsevani hierontaa kummempaa kivunlievitystä (varsinkaan, kun olin todennut tarjolla olevat kipulääkkeet melko turhiksi. Ja kipu tuli kuitenkin niin harvakseltaan. Sama kipu viiden minuutin välein minuutiksi olisi jo saattanut saada minut toisiin ajatuksiin).
Illan edetessä aloin joutua paniikkiin lähinnä sen takia, lähettävätkö he miehen kotiin nukkumaan. Mitä jos supistukset äkkiä voimistuvat / aukean lisää ja mies on kotona? Mitä jos hän ei herääkään puhelimeen tai laittaa sen vahingossa äänettömälle? Mitä jos joudun synnyttämään yksin? Apua apua, synnytys itsessään jännitti jo pirusti, ilman tukihenkilöä se alkoi tuntua mahdottomalta vuorelta kiivetä. Tein diilin hoitajan kanssa: tarkistetaan synnytyksen edistyminen ennen miehen kotiinlähtöä, jos avautuminen on jatkunut harvoista supistuksista huolimatta niin siirrytään synnytyssaliin ja mies saa jäädä sairaalaan.
25.9. noin klo 20.30: Kätilön tutkimukseen
Sovitun mukaisesti pääsin kätilön tarkastettavaksi ennen miehen bussin lähtemistä. Ja sieltä tuli helpottavia uutisia: olin avautunut 6-7cm ja saimme siirtyä synnytyssaliin. Jaa muka tarvittaisiin jotain säännöllisiä suppareita 5-10 min välein ennen kuin synnytys olisi käynnissä. Pyh, meitsin kroppa toimii hieman toisin.
25.9. noin klo 21.00–>: Synnytyssalissa
Synnytyssalissa kätilö tarkisti tilanteeni ja hänen arvionsa oli, että olen auki 5-6cm. No, puolet kuitenkin jo. Kätilön arvion mukaan synnytys ei ollut kunnolla vielä käynnistynyt. Siinä sitten hengailimme miehen kanssa lähinnä kaksisteen hieman epätodellisissa fiiliksissä. Tällainen tämä paikkako sitten on? Vauvan päähän asennettiin joku jutska millä nähtiin hänen sykkeensä. Tämä mahdollisti liikkumisen huoneessa (olin hieman yllättynyt, että synnytyssalissa oltiin käyrillä koko ajan). Kätilö oli liki koko ajan jossain muualla. Toki hänet olisi saanut kutsuttua paikalle ja taisi tuo hieman ihmetelläkin kun olimme niin omissa oloissamme emmekä kutsuneet häntä kertaakaan. Jos mies olisi lähtenyt kotiin, olisi minulla ollut tässä kohdin varsin orpo olo. Nyt pärjäsimme kohtalaisen hyvin keskenämme.
Kokeilin erilaisia asentoja tulevia kivuliaampia supistuksia silmällä pitäen. Jumppapallo toimi hyvin supistusten välillä, mutta supistuksen aikana se oli aivan hirveä paikka (pallo oli minulle liian pieni, joten jalat eivät olleet kovin hyvässä asennossa). Supistusten aikaan sänkyyn nojaaminen kyynärpäiden avulla toimi melko hyvin. Kohtalaisesti toimi edelleen myös kylkimakuu ja siinä miehen selkähieronta. Tässä asennossa olin aika paljon säästääkseni voimia niin että voisin esimerkiksi tuota sänkyyn nojailua alkaa käyttää kun tilanne menisi pahaksi.
Hiljalleen supistukset alkoivat vähän tihenemään ja säännöllistymään. Lopulta laskimme että noin tunnin verran minua oli supistellut noin kymmenen minuutin väleinä. Kaksi viimeistä supistusta olivat jo oikeasti kipeitä ja aloin harkita jonkun kivunlievityksen pyytämistä. Kätilö tulikin sopivasti paikalle ja mainitsin asiasta. Samalla mainitsin, että nämä pari viimeisintä supistusta tuntuivat hieman erilaisilta, peppua pakottaa kuin olisi iso hätä. Tästä kätilö ilmeisesti hoksasi jotain ja tarkisti tilanteen: olin kokonaan auki (joo, tuli niitä säännöllisiä supistuksia, tunnin ajan, 10 min välein. Tunsin oloni hieman huijatuksi 🙂 ).
Kivunlievitykseen sain aika tylyjä vastauksia: nyt ei ole enää niiden aika, nyt lähdetään ponnistamaan. Epiduraali saattaisi viedä viimeisetkin supistukset, mikä ei vauvankaan kannalta olisi hyvä. Kipulääkkeillä voisi olla myös negatiivisia vaikutuksia vauvaan. Ainut vaihtoehto oli ilokaasu. Eikä siinä kaikki, nyt pitäisi kuulemma ottaa supistuksia voimistavaa lääkettä, oksitosiinia. Tässä kohdin taisin mennä aikamoiseen paniikkiin: olin kuullut, että oksitosiinisupistukset ovat paljon kivuliaampia kuin luomusupistukset. Ja minä en saisi muuta kivunlievitystä kuin ilokaasua. Jota en ollut vielä ehtinyt edes kokeilla. Miten osaisin hengitellä ilokaasua joutumatta paniikkiin tai liiallisiin pöllyihin? Sain lopulta kokeilla ilokaasua yhteen luomusupistukseen ja sitten aloitettiin oksitosiinitiputus.
Ja kuten pelkäsin, en oikein oppinut käyttämään ilokaasua. Asiaa ei auttanut vähääkään se, että oksitosiinitippa teki supistuksista erilaisia, en tunnistanut niiden alkua ja rytmikin muuttui koko ajan. Muutamassa kohdassa naukkailin ilokaasua vähän liikaakin ja tuli tosi kelju olo. Hieman paremmin toimi, jos otti pari henkosta sillon tällöin, mutta jotenkin sekään ei ollut hyvä juttu. Loppujen lopuksi käytin ilokaasua ainoastaan muutamaan supistukseen ja muuten maski oli kädessäni lähinnä henkisenä tukena. Jälkikäteen on tullut muutaman kerran mieleen, että jos olisi jättänyt tuon ilokaasun kokonaan pois (sillä kun ei suuri merkitys ollut kivunlievityksessä koko synnytystä ajatellen) niin voisi rehvastella, että koko synnytys meni luomusti. Mutta kyllä sillä kaasumaskin henkisellä tuella taisi jotain merkitystä kuitenkin olla.
26.9. klo 1.10: Sitten ponnistamaan
Sitten alkoi olla aika ponnistaa. Ennen tositoimiin pääsyä kätilö vielä lähti pariin kertaan huoneesta ja taas alkoi iskeä paniikki: kai hän tulee pian takaisin. Ponnistustarvetta alkoi tulla ja kätilöä ei missään. Apua! Vähän kummastutti, että eikö viestinvälitystä olisi tässä kohdin voitu hoitaa vaikka puhelimella. Noh, kyllähän se kätilö sieltä tuli kera kollegansa ja seuraavan puolen tunnin aikana huomasin, miten turha pelkoni siitä oli, että vauva lipsahtaisi maailmaan ilman kätilön läsnäoloa.
Ponnistusvaihe oli paha. Tuntui että voimat eivät kertakaikkiaan riitä. Parin ensimmäisen supistuksen jälkeen sain juonen päästä kiinni, tiesin mihin ja miten pitää ponnistaa. Mutta supistukset olivat lyhyitä ja kätilöt vaativat, että niihin on saatava mahdutettua kolme ponnistusta per supistus. Välissä ei ollut oikein aikaa muuta kuin yhdelle hengenvedolle. Eikä se kertakaikkiaan tuntunut riittävän siihen, että saisi happea ja voimia seuraavaan ponnistukseen. Kun minulle selitettiin syy useaan ponnistukseen niin tiuhaan (muuten homma ei olisi oikein edennyt kun vauva olisi liukunut aina harvojen ponnistusten välillä takaisinpäin), niin jotenkin löysin voimat siihen.
Jossain vaiheessa sanottiin, että tukka jo näkyy ja oli hieman absurdi olo kun tosiaan itsekin näin sen valtavan tukkapehkon siellä jossain. Pikkuisen hartija jäi toviksi jumiin ja koin pientä epätoivoa kun olin kuullut jo useamman kerran, että ”vielä yksi ponnistus”. Lopulta tuli se viimeinen ponnistus ja HÄN oli maailmassa. Ponnistusvaihe kesti lopulta noin puoli tuntia. Oma ajantajuni oli kadonnut jo ajat sitten. Läsnä olin ollut kuitenkin koko ajan, enkä mielestäni kadonnut missään vaiheessa sinne synnyttäjien mustaan aukkoon. Vaikka ponnistusvaihe oli paha, ei siitä tuntunut jäävän hirveitä traumoja. Ennemminkin sellainen nakotus, että ensi kerralla olen (vielä) reippaampi.
26.9. klo 1.38: Pienen pieni nyytti
Pelotteluista poiketen sain pikkuisen nyytin hetkeksi rinnalle. Se oli ihmeellinen hetki. Siinä hän nyt sitten oli. Hyvinvoiva pieni nyytti. Tovin kuluttua hänet vietiin tutkittavaksi. Isä taisi häntä käydä jossain vaiheessa katsomassa. Sain vielä lisää jotain mömmöjä, taisivat olla supistuksia edistäviä. Kätilö tuntui olevan melko huolestunut siitä, miten istukka saataisiin pihalle, kuulemma kaltaisiini synnytyksiin liittyy isoja riskejä äitin osalta tuon istukan kanssa. Hyvin kätilö hoiti hommansa, istukka tuli ripeällä tahdilla pihalle ja synnytys siten päättyi onnellisesti.
Sitten pienokainen tuotiin vielä uudestaan luokseni hieman siistittynä. Kympin tyttö, joka ei tarvinnut mitään hengitystukia ja muutenkin oli hyvinvoipa (okei, 1min apgar oli 9, mutta niin se taitaa likipitäen kaikilla alatiesynnytyksen jälkeen olla, väristä kun lähti yksi piste). Pienistä viikoista huolimatta. Voi sitä helpotusta ja onnea. Pituutta 43 cm, painoa grammalleen tasan 2kg.
Sitten hengailimme miehen kanssa vielä hyvän tovin synnytyssalissa. Saimme hieman yöpalaa. Minä kävin suihkussa (mikä ei ollut lainkaan niin paha rasti mitä olin ajatellut, en kuitenkaan ollut saanut kehooni mitään mömmöjä ja olin täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Mitä nyt jännitti ihan pirusti nousta istualleen ja pystyyn. Mies ja kätilö olivat myös lähettyvillä jos tarvitsisin apua. Hyvin selvisin itse, mitä nyt meinasin suihkuun mennessä liukastua omaan vereeni). Kätilöt kannustivat kovasti että kun käyt ensin suihkussa niin saat sen jälkeen käydä vielä katsomassa pikkuista vauvojen valvontaosastolla (VVO). Mies pähki kovasti, että hänen pitäisi kiiruhtaa siihen ja siihen bussiin kun seuraava bussi lähtee vasta tunnin päästä. Tässä kohdin taisin vähän äristä että eikai tuolla nyt niin kiire, vastahan tässä synnytettiin, kaipasin seuraa siihen kun pääsisin osastolle ja nukkumaan, olisi tuntunut kovin raskaalta jäädä yksinään hengailemaan synnytyssaliin. Ja halusin kovasti, että pääsisimme vielä kerran katsomaan pikkuistamme, olemaan pieni perhe. Lopulta kun tuli aika siirtyä osastolle, emme lupailuista huolimatta päässeetkään pikkuisemme luo, siellä oli juuri tilanne päällä kun maailmaan oli putkahtanut juuri uusi huolenpitoa vaativa pienokainen. Ymmärsin ja en ymmärtänyt, olin hieman katkera kun minulle oli luvattu vierailu. Ja tuntui aivan hirveältä mennä omalle osastolle ilman, että olin nähnyt pientä vielä kertaalleen. Voi miten minua olisikaan lohduttanut ja oloani helpottanut, jos olisin päässyt näkemään, miten normaalissa vauvanpedissä hän makoilikaan, miten hyvin hänellä kaikki oli ja miten hänestä huolehdittiin. Viiden maissa olin omalla osastolla ja oli aika mennä nukkumaan pariksi tunniksi ennen osaston rutiineita. Mies lähti odottelemaan bussiaan. Taisinpa jopa nukahtaa jossain vaiheessa.
Tarinan opetus: luota omiin vaistoihin. Ilman omia vaatimuksiani mies olisi heitetty pihalle koska supistuksia ei ollut säännöllisesti ja usein. Olisin joutunut olemaan yksin liki koko synnytyksen, mies olisi ehtinyt hyvällä tuurilla näkemään pikkuisemme putkahtamisen maailmaan. Nyt synnytyksestä jäi oikein hyvä fiilis, tilanne olisi tyystin toinen, jos olisin joutunut kokemaan sen yksin. Toinen opetus on, että ei liikaa pitäisi murehtia etukäteen asioita, vaikka toisaalta pikkuisen saaminen rinnalle heti synnytyksen jälkeen tuntui sitäkin ihmeellisemmältä kun en ollut uskonut näin käyvän.