Menetyksen pelko

Olin kuullut jo ennen raskautta, että yksi äitiyteen liittyvistä tuntemuksista on pelko, että menettää lapsensa. Ja jo raskauden alkuajasta lähtien sitä pelkäsikin. Alkuraskaus oli piinaavaa kun keskenmenoriski oli vielä suuri ja itsellä oli takana yksi keskenmeno. Mutta keskenmenoriskin jälkeenkin sitä oman pienen menettämistä pelkäsi ja pyrki tekemään KAIKKENSA, että pienellä olisi kaikki hyvin. Itsellä tämä tarkoitti raskausajan ruokavalion noudattamista, raskausdiabetesruokavaliota, raskaiden esineiden nostamisen välttelyä ja raskaammasta liikunnasta luopumista. Mutta todellisen menetyksen pelon oppi tuntemaan vasta, kun pieni oli saapunut maailmaan.

Joskus alkuaikona olin hetkittäin melkein pahoillani siitä, että tulin raskaaksi, sain lapsen. Mikään ei ole ennallaan, mikään ei tulisi enää ennalleen. Koska ennen tätä kaikkea ei ollut mahdollista kokea niin pohjatonta surua kuin mitä oman lapsen menettäminen aiheuttaisi. Hetkittäin tuntui, että olisi parempi kuin tällaista onnea ei olisi ollutkaan. Koska silloin ei myöskään olisi näin suurta menettämisen pelkoa. Ja mahdollisuutta niin syvälle surulle. Oman lapsen menettäminen muuttaisi itseä niin peruuttamattomasti, että ehkä yksinkertaisempaa olisi ollut olla saamatta koko lasta. Sittemmin päivä päivältä pieneen on rakastunut yhä syvemmin. Eikä mikään muu enää tunnu mahdolliselta, pieni on elämässäni ja juuri niin kuuluu olla.

Menetyksen pelko johtaa suojeluvaiston voimistumiseen. Minulla tämä on johtanut muun muassa muiden ihmisten välttelyyn. Että ei pieni vain saisi mitään pöpöä. Mieli ei suostu uskomaan, että meidän viiskuukautinen about kuuskiloinen pieni ehkä jo kuitenkin saattaisi selvitä siitä flunssasta hengissä. Vaikka toisaalta odotan innolla, että pieni kehittyy ja kasvaa, alkaa ryömiä, kontata, kävellä, juosta, leikkiä ym. Niin toisaalta olen kuitenkin kauhuissani siitä, että mitä jos se sitten löytää lattialta tai jostain jotain pientä, laittaa sen suuhunsa ja tukehtuu. En edes uskalla miettiä, mitä kaikkia vaaroja kotona ja ulkona vaanii. Ja ihan jo pelkkään nukkumaan laittamiseen liittyy oma vaaransa.

Toisinaan kun katson pientä sylissä hymyilemässä ja kujertelemassa niin jostain eksyy mieleen ajatus. Mitä jos en huomenna kuulisi tuota maailman ihaninta ääntä. Ajatus täytyy sysätä kiireesti mielestä. Koska en tiedä, miten ikinä selviäisin siitä. Koska pelkkä ajatuskin sattuu niin paljon, että ei saa henkeä.