Äitienpäiväodotuksista

Äitienpäivän lähestyminen on saanut minut pohtimaan, mikä oikeastaan on äitienpäivä ja millaisia odotuksia minulla on ensimmäisestä äitienpäivästä, jolloin olen itse äiti.

Näen äitienpäivän ennen kaikkea päivänä, jolloin muistetaan omaa äitiä. Silloin lapset juhlivat yhdessä äitinsä kanssa äitienpäivää, tavalla tai toisella. Lapsi voi tehdä äidilleen kortin, kenties jonkun aikuisen avustamana. Jos äidille ostetaan lahja tai hankitaan kukkia, sen tekee tai siinä ainakin jotenkin on mukana lapsi. Lapsen ollessa pieni voi esimerkiksi isä avustaa tässä. Aamiaista voi niin ikään olla väsäämässä lapsi ja isä. 

Päivä on oikeastaan yhtälailla lasten kuin äidinkin päivä. Myös lapset ovat tuona päivänä keskiössä, he ovat salaliittolaisia joiden kanssa suunnitellaan yllätyksiä äidille. Korttien/lahjojen/kukkienanto-ohjelmanumeroiden tähtiä. Heidän kanssaan vietetään aikaa. He ovat äidin omia mussukoita. Parhaimmillaan näen päivän koko perheen yhteisenä laatuaikana, jolloin keskitytään olennaiseen: toistensa seurasta nauttimiseen.

Oman lapsuuteni äitien- ja isänpäiviin kuului olennaisena osana äitien/isänpäivälounaalla käyminen kunnan seurakuntatalolla (sinne ne kaikki muutkin kerääntyivät). Jonkin tämäntapaisin tradition luomista voisin kuvitella meidänkin perheelle. Ehkä ei seurakuntatalolle, mutta jonkinlaista lounasta kuitenkin, ehkä.

Olen hieman ihmeissäni lukenut netistä keskusteluja siitä, miten kovasti jotkut lataavat odotuksia päivään. Odottavat, että mies lahjoo. Että kohdellaan kuin kuningatarta ikään. Ja sitten itketään jos odotukset eivätkään täyty. On surullista, miten niin iloisesta päivästä voi tulla vain harmia.

Itse en odota saavani sunnuntaina lahjaa. Tai kukkia. Tai korttia. (heh, saa nähdä olenko samaa mieltä vielä sunnuntaina). Meidän muru on vielä niin pieni, että ei näissä vielä osaa oikein olla osallisena. En ole mieheni äiti, joten en näe mitään järkeä siinä, että mies alkaisi lahjoa minua. Mies huomioikoon syntymäpäiväni, SE kuuluu aviomiehen tehtäviin. Nyt minulle riittää jos pikkuinen hymyilee ja kujertelee minulle. Katsotaan toisiamme silmiin ja höpötellään. Tulevina vuosina miehen rooli tulee sitten ehkä hieman keskeisemmäksi, lapsen apurina.

Ai niin, no sen verran kyllä toivoisin sympatiaa mieheltä, että minun ei tuona päivänä tarvitsisi kokata. Ikinä (hence the lounastraditioajatus). Ja mielelläni myös pysyttelen kotikulmilla ja luon ikioman perheen perinteitä. Ei siis mummulavierailuja tänä päivänä, kiitos (asuvat sen verran kaukana, että päivään ei muuta sitten mahtuisikaan).

Äitiys on ihmeellinen asia. On ihan hienoa, että sille on varattu oma päivänsä kalenterista (vaikka tuleehan siitä äitiydestä iloittua kalenterin jokaisena päivänä).