Jospa vain alkaisin antaa korviketta
Tällä viikolla olen ajatellut ensimmäisen kerran ihan tosissani, että mitä jos vain antaisin vauvalleni korviketta. Erään imetyksen ajan puhkuin ja puhisin mielessäni, että onko tässä enää mitää järkeä. Toinen vain itki ennen imetystä, imetyksen aikana ja imetyksen jälkeen. Ei vaikuttanut järin onnelliselta meikäläisen imetyspäätöksiin.
Meillä on siis nyt lähiaikoina ollut imetyksen kanssa haasteita, tyyppi on jo imetyspaikalle mennessä alkanut huutaa eikä monesti ole meinannut lainkaan alkaa syödä (pahimmilla hetkillä asiaa on helpottanut kun on antanut hetkeksi tutin ja korvannut sen sitten tissillä kun pieni on vähän rauhoittunut). Ja imetyksen lopuksi ja heti imetyksen jälkeen ollut myös neiti tyytymättömyys (silleen, että ”kiitti ny vaan sit tästäkin vähästä”). Olen ollut huolissani, että saako se nyt sitä maitoa enää ollenkaan riittävästi. Vai mikä ihme nyt on vialla. Muuta itkuisuutta ei ole ollut ja pian imetyksen jälkeen on oltu taas jo ihan aurinkoisia. Että ehkä se nyt ei ihan nälkäjanoon oo vielä ollutkaan kuolemassa.
On jotenkin vaikea määritellä, että milloin ja miten nämä haasteet alkoivat ja mikä voisi olla syynä. Yritin tuossa kuun alussa alkaa hieman laihduttamaan näitä imetyskiloja. Söin kyllä mielestäni sen mitä pitäisikin, mutta mieleen hiipi että jospa en silti syönyt tarpeeksi. Jotain menkkojen alkuun viittaavaakin oli, mutta eipä sillä sarallakaan sitten lopulta mitään kunnollista tapahtunut.
Nyt kuvittelen löytäneeni ainakin osittaisen selityksen. Hölmöt vanhemmat eivät olleet suurentaneet kiinteiden annoskokoja pienen tarvitsemalle tasolle. Syöttivät hölmöt edelleen yhtä pikkuvauvojen purkillista (runsas 100g) kerrallaan, tai toisinaan puoltatoista. Nyt annokset on muutettu isompien tyttöjen 200g purkkeihin ja puuroannostakin lisätty ainakin 50%. Ja mamma lopetti myös sen laihdutushaihattelun.
Eipä tuo edelleenkään mikään maailman tyytyväisin tunnu olevan joka imetyksen yhteydessä. Yhtenä haasteena muun muassa, että näiden haasteellisten aikojen aikana alattiin tosissaan hyljeksiä toista tissiä, eikä se kelpaa edelleenkään – yritän kyllä edelleen tarjota ja ehkä kerta vuorokauteen se kelpaakin. Tätä menoa mennään sitten yhden tissin taktiikalla loppuaika.
Mulla on koko ajan haaveissa siintänyt se yhden vuoden imetystaival ja ennemmin olen haaveillut pidemmästä imetyksestä kuin sen lopettamisesta aiemmin. Korviketta ei pieni ole saanut pisaraakaan ja noi omat lähiaikojen ajatukset onkin olleet aika hätkähdyttäviä ja hälyttäviä. Nyt on kai kuitenkin alkanut helpottaa kun tuon pienen ajatushairahduksen jälkeen taas pyrin selviämään tämän murun kanssa ilman korviketta. Imetyksen lopetusajankohtaa pohdin lähes päivittäin, taistelen itseni kanssa siitä, mikä olisi oma tahtotila ja mikä parasta meille kaikille. Mutta se kenties ansaistseekin sitten jo ihan oman postauksensa.