Urahaaveista kohti uutta vauvavuotta

Tää on aihe, mihin mun on pitänyt jo pitkään palata (taisi olla Luppakorva kun ihan erikseen toivoi tästä postausta). Kun raskauduin, olin juuri hakemassa töitä, sellaista unelmaduunia jossa voisin hyödyntää koulutustani, kokemustani ja osaamistani mahdollisimman täysimääräisesti. Itseasiassa olen tullut raskaaksi yhden tällaisen työnhakuprosessin viime metreillä, silloin jäin niukasti kakkoseksi.

Kun sain tietää, että olin raskaana, jätin työnhaun siihen. Silloin olisi itseasiassa ollut yksi ihan mielenkiintoinen työpaikka auki. Koin kuitenkin työnhakuun lähtemisen tuossa tilanteessa lähinnä kaikkien osapuolien ajan haaskauksena. Eihän minun toki olisi tarvinnut kertoa hakuprosessissa raskaudesta, mutta oma moraali ei kyllä olisi antanut periksi salata sellaista. En myöskään pitänyt realistisena sitä, että olisin töitä saanut paksuna. Uudessa työssä aloittaminen ja lapsen hoitoon laittaminen tuntuivat myös jo ajatuksena turhan rankoilta suoritettavaksi alkuraskaudessa (enkä silloin edes vielä tiennyt, miten raskas siitä alkuraskaudesta tulisi).

Henkisesti oli aika raskasta sopeutua siihen, että olisin vielä liki kaksi vuotta kotona. Olin jo aika paljon tehnyt ajatustyötä töihinpaluun puolesta. Samalla olin alkanut hyväksyä sen, että en vain ole sellaista kotiäitityyppiä, joka viihtyisi kotona vuosikausia, tekemättä juurikaan mitään älyllisesti haastavaa. Joillekin kotiäitiys sopii, itse aloin vakuuttua että olisin parempi ja läsnäolevampi vanhempi jos viettäisin osan päivästäni älyllisesti haastavassa aikuisten maailmassa. Ajatus kotonaolon venymisestä tuntui hetkittäin liki vankilatuomiolta. Ja älkää ymmärtäkö mua väärin, rakastan yli kaiken lastani ja olin koko ajan myös iloinen uudesta raskaudesta. Olisi ollut kauhea paikka laittaa lapsi hoitoon. Elämä on täynnä ristiriitoja ja tuo tunne oli yksi pahimmista.

Pikkuhiljaa sitä alkoi kuitenkin sopeutua. Ja sitä oli niin väsynyt, että ei olisi edes jaksanut tehdä mitään. Työt (edes ne vähäiset oman alan keikkatyöt) eivät ole maistuneet tässä raskauden aikana. Olen  vain yksinkertaisesti liian väsyny sellaiselle. Aivot eivät toimi. Töissäkäynti (varsinkin kokopäiväinen) tämän raskauden aikana olisi ihan tuskaa, olisin varmasti suuren osan ajasta ollut osa-aikaisesti tai kokonaan sairaslomalla. Rankkaa on toki ollut kotona pärjääminenkin taaperon kanssa. Mutta taisi tämä kuitenkin kaikkien kannalta olla paras ratkaisu ja onnenkantamoinen tämä raskaus tähän kohtaan.

Potkujen saaminen juuri ennen esikoisen syntymää on yksi huonoimpia hetkiä joutua pois työelämästä. Työnhaussa tuntui selvästi, että yhden pienen lapsen äiti ei ole kovin hottia rekrykamaa. Nyt kun ketjutti kaksi raskautta (mikä jossain määrin aina oli haaveena), on työelämästä poissa useita vuosia. Kolme vuotta putkeen pois täysipäiväisestä työelämästä on pitkä aika kun pitäisi hakea töitä asiantuntija-alalta joka muuttuu koko ajan. Mielessä väijyy väkisinkin pelko siitä, miten potentiaaliset työnantajat suhtautuvat tähän katkokseen, oli koulutus ja aiempi kokemus kuinka vankkaa tahansa. Epävarmuuden kanssa on ikävä elää, tavallaan haluaisi pikakelata siihen hetkeen kun kaikki on ratkennut ja uusi työ plakkarissa.

Olen jo tehnyt suunnitelmia työnhakuun ja töihinpaluuhun liittyen. Työnhaku olisi tarkoitus käynnistää niiden unelmaduunien osalta jo vuoden päästä keväällä vanhempainvapaan lopussa (tämä riippunee toki siitä, miten valmis koen olevani palaamaan töihin jo keväällä. Toisaalta joihinkin oman alan juttuihin haku on keväällä mutta aloitus elokuussa). Tarkoituksena olisi hakea lapsille hoitopaikka alkamaan elokuussa 2017. Jos ura urkenee jo ennen tuota, mies hoitaa lapsia kotona tuohon elokuuhun asti, lomia ja isävapaata on kertynyt tuohon mennessä ihan kivat kasat. Muussa tapauksessa vanhaan työpaikkaan ajattelin ilmoittaa paluun tuohon elokuuhun. Sieltä sitten ne potkut ja työttömän status.

Jos työnhaut eivät tuota tulosta, tavoitteena olisi rääpiä jostain kasaan erilaisia oman alan töitä ja projekteja edes pariksi päiväksi viikossa ja laittaa lapset osa-aikaisesti hoitoon siitä elokuusta lähtien. Tämän osalta huolettavat erinäiset poliitikkojen keksimät venkurat niin osa-aikaisille ja freelance-töille ja niiden vaikutukselle työttömyysturvaan kuin hoitopaikan aikarajoituksetkin. Näistä taidan kirjoitella joskus ihan erikseen. Työnhaun kannalta olisi olennaista alkaa tehdä töitä edes jossain määrin mahdollisimman pian.  Mutta jos tulot siten jäävät lopulta paljon pienemmiksi kuin täysin työttömänä ansiosidonnaisella, on luonnollisestikin hieman epämotivoivaa painaa duunia ja laittaa lapsia hoitoon. Tuo kuvio on pakko miettiä kaikilta kanteilta kuntoon hyvissä ajoin.  Oma hankaluutensa on myös se, miten tehdä tämä osa-aikainen työskentely sellaiseksi, että se ei rasita kohtuuttomasti siinä vaiheessa jos saakin täysipäiväistä työtä lyhyellä varoitusajalla. Tiettyihin työjuttuihin joutuu sitoutumaan hyvissä ajoin, joihinkin jo edellisenä keväänä. Kaksi uutta työtä ja lasten hoidon aloitus kuulostaa kieltämättä aika raskaalta setiltä. Ensisijainen ajatus kuitenkin olisi koko ajan tähdätä vakituisiin kokopäiväisiin töihin omalla alalla. Yrittäjähenkisyys ei minussa ikinä ole ollut niin vahva, että haluaisin täysin heittäytyä freelanceriksi/yrittäjäksi. Kaipaan sitä vakautta mitä vakituinen työ tulee, samaten sen vakityön mahdollistamaa pitkäjänteistä kehitystyötä. Haave unelmaduunista elää edelleen, nyt on vain meneillään aikalisä.