Aika

Yritin pitkään miettiä, millä adjektiivilla kuvailisin aikaa ja sen kulumista tän jutun otsikossa. Onko se venyvää, vanuvaa, joustavaa, suhteellista, juoksevaa, laukkaavaa, lentävää vai mitä. Lopulta jätin koko adjektiivin pois otsikosta kun en päässyt itseni kanssa yhteisymmärrykseen.

Vauva-arjessa yksi minua yllättänyt asia on ollut aikaan liittyvät muutokset. Olen kyllä tiennyt, että aika on suhteellista ja eri tilanteissa ja ikäisenä aika tuntuu kuluvan eri tahtia ja siten jokaisella ihmisellä tuntuu samaan aikaankin aika kuluvan eri tahdissa. Mutta se tuli yllätyksenä, miten paljon vauvan saaminen vaikuttaa ajan kulumiseen omalta kohdalta. Kai se on se univaje mikä sekoittaa pään. Tosin olisin olettanut, että vaikutukset olisivat olleet aivan erit.

Suurin kummallisuus on, että tuntuu että imettämässä saisi olla koko ajan. Imetysväli, tai siis imetysten aloitusväli, on yleensä 2-3 h, mutta monesti kun pieni alkaa äännellä nälkää osoittaen yllätyn ihan totaalisesti. Mitä se nyt jo? Juurihan me syötiin. Ja sitten kun alan laskea niin kyllähän siitä edellisen imetyksen aloituksesta onkin jo sen verran että voitaisiin syödä uudelleen. Ja kyse ei kuitenkaan ole siitäkään, että pieni söisi jotenkin hirmu pitkään (yleensä parisenkymmentä minuuttia) tai muuten hengailisi siinä tissillä  vaan se aika on jotenkin vain kulunut mun huomaamatta. Monesti alan tuossa kohdin miettiä, että mihin sen ajan oikein käytin ja silloinkaan en saa oikein kiinni asiasta.

Asioihin myös kuluu ihan ihmeellisiä aikoja ja tuntuu että yhteenlaskemalla erilaisten tekemisten ajan ei saa lainkaan sitä summaa mikä niihin todellisuudessa on yhteensä mennyt. Esimerkiksi pumppaukseen liittyviä toimenpiteitä ei saa ikinä suoritettua alta 45 min vaikka itse pumppaukseen menee usein nykyään alta vartti. Ja jos viikonloppuaamuna imetän, pumppaan ja syön aamupalani niin siinä menee kaksi tuntia. En vaan ymmärrä. Toisaalta imettäes tai pumpates toisinaan aika tuntuu menevän ihan törkyhitaasti. Mutta siis muuten päivät laukkaavat aika vauhdilla ohitse. Eikä siinä mitään, jokainen päivä tuo kai lähemmäs sitä hetkeä, kun EHKÄ nukutaan jo vähän paremmin. Ja paljon muuta en nyt osaa ajatella. Ja kehittyyhän pienikin koko ajan ja joka päivä tuo lähemmäs sitä kun pienen kanssa pääsee jo kunnolla kommunikoimaan ja puuhastelemaan.

Yksi aikaan liittyvä kummallisuus on myös ollut se, että synnytyksen myötä multa katos kyky lukea kellotaulullista kelloa ja olen vasta saamassa tuon taidon takaisin. Tolkuttoman monta kertaa olen seurannut pumppauksen tai imetyksen kestoa niin että seuraan tuntiviisarin etenemistä minuuttiviisarin sijasta ja jossain vaiheessa alan ihmetellä että eikö se aika kulu ollenkaan. Alkuaikoina sairaalassa seurasin kerran kellon kulumista pysähtyneestä kellosta ja meni varmaan 10 min ennen kuin tajusin että se kello on pysähdyksissä (eikä muutenkaan osoita oikeaa aikaa). Ja silti vielä senkin jälkeen jatkoin sitä ajan katsomista siitä pysähtyneestä kellosta. Univaje tekee ihmeellisiä asioita. Vai onko ne sittenkin ne hormoooonit…