Aikamme perhehuoneessa

Jatketaanpa juttua vielä ainakin yhdellä muistelolla. Pääsimme nukkumaan ja olemaan saman katon alla perheenä kolme päivää synnytyksen jälkeen ja kaikkineen majailimme kättärillä noin 12 vuorokautta (29.9.-11.10). Kyllä, olemme siis kotiutuneet ja meillä pyyhkii hyvin :). Mutta takaisin perhehuoneaikaan.

Ensimmäinen yö kätilöopiston ysikerroksessa meni jotenkin epätodellisissa fiiliksissä. En taida oikein juurikaan edes muistaa tuosta yöstä mitään. Seuraavana päivänä mies lähti töihin (tämä oli sovittu ennen tietoa perhehuoneesta, alun alkaen olin toivonut, että mies olisi vähintään puolet päivistä kanssamme sairaalassa). Päivä oli melko kaoottinen ja olin sen lopussa aika sekaisin. Vauvan hoidossa ja omissa toimissa (kuten syömisessä) meni aina pari tuntia ja ennen seuraavaa rundia oli aina maksimissaan tunnin tauko. Juu, kyllä tiesin, että vauvanhoidossa ei juuri lepohetkiä ole ja olin aina tuhahdellut pikkuvauvojen äitien oman ajan kaipuulle. Ja nyt itse aloin hyvin nopeasti olla sippi kun en saanut riittäviä hengähdystaukoja. Vetoan siihen, että olin ollut ja olin edelleen henkisesti niin suuressa myllerryksessä ennenaikaisen synnytyksen ja peräperää tulleiden muutosten johdosta, että olisin tästä syystä tarvinnut normaalia enemmän lepoa ja aikaa sulatella asioita.

Tuona päivänä realisoitui myös yksi asia, joka oli jäänyt kesken ja jota en uudessa tilanteessa saanut hoidettua kunnialla loppuun. Kyse on niinkin tyhmästä asiasta kuin että olin miehen kavereiden porukassa pelaamassa liigapörssiä (sellaista jutskaa, missä valitaan SM-liigapelaajista joukkue ja sitten saa pisteitä sen mukaan, miten omat tyypit menestyy peleissä). Olin laskeskellut, että ehtisin kaksikin jaksoa pelata tätä ennen laskettua aikaa. Ja olin menestynyt tässä ekassa jaksossa todella hyvin. Tuona ensimmäisenä kokonaisena perhehuonepäivänä minun olisi pitänyt vaihtaa joukkueeni pelaajia ja se tietenkin siinä rytäkässä jäi. Ja siihen kaatui sitten menestykseni tässä pelissä. Ja voi miten se otti pannuun, ja kovaa. Asiaa pohdittuani huomasin, että juuri tämä peli tuntui konkretisoivan sitä, miten kaikki jäi kesken ennen synnytystä: valmistautuminen pienen tuloon, kodin sisustaminen, gradu ja kaikki. Eikä mikään ole enää ennallaan. Samoihin asioihin ei ole enää aikaa.

Tuona ekana perhehuonepäivänä huomasin myös, että en vain selviä ilman miestä sairaalassa. Tästä olen potenut jälkikäteen pieniä ”olempa heikko”-pohdintoja, sillä muilla ei miehiä juuri näkynyt sairaalassa taakkaa jakamassa (lähinnä koska kyseessä ei heillä ollut esikoinen ja myös kotona oli hoidettavia lapsia). Miehen ollessa töissä kriiseilin sitä, eikö mies haluakaan olla meidän kanssa ja olin jotenkin loukkaantunu asiasta pienen vauvamme puolesta (vaikka tämä ratkaisu siis ihan yhdessä oli suunniteltu). Mies taisi joutuakin pieneen puhutteluun: selitin miten en usko, että hän saa töissä mitään hyvä työntekijä -pisteitä olemalla töissä tällaisena aikana kun taas meidän kanssa olemalla hän tienaa hyvinkin hyvä isä -pisteitä. Noh, uskoisin koko puhuttelun olleen suhteellisen turha, miestä ei töissäolo tainnut enää samalla tavalla kiinnostaa ja toisaalta hän taisi nähdä, miten koville yksinolo minulla otti. Ja mies olikin koko loppuajan kanssamme sairaalassa ja otti todella hienoa roolia pienen hoidossa ja lopulta olin kovin ylpeä, miten meidän pikkuisen isä oli meille omistautuneena sairaalassa kanssamme.

Kättärillä päivät toistivat suurinpiirtein itseään ja kehitimme melko nopeasti omat rutiinimme. Öisin mies hoiti vauvanhoidon ja minä pumppasin samaan aikaan maitoa jääkaappiin tulevia aterioita varten (olin ja olen hieman kade miehelle, kun hän saa olla pikkuisen kanssa kun taas minä seurustelen pumpun kanssa. Tämä oli ja on kuitenkin järjestely, jolla saadaan maksimoitua uniaikaani ja olen tästä aidosti kiitollinen miehelle). Aamupäivällä mies yleensä otti pikkuisen ja lehden/pädin ja meni osaston keittiön ruokasaliin ja minä otin pienet aamupäivätirsat (mies sai öisin minua paremmin nukuttua, hän nukahti aina heti eikä heräillyt pieniin äännähdyksiin, minulla nukahtaminen oli vaikeampaa ja heräilin pienen ynähdyksiin ja monitorilaitteen piipityksiin). Päivisin vuorottelimme hoitotoimenpiteissä. Päiviin kuului osaltani myös rutkasti pumppausta, mukavia juttutuokioita kohtalontovereiden kanssa, paljon opittuja asioita vauvanhoidon saralla, kyyneleitä (lähinnä yleensä puoliksi aiheetta) sekä pientä kohtaan tunnetun rakkauden ja ylpeyden jatkuvaa kasvamista.

Niin juu, se monitorointilaite (oksimetri vai miksi sitä nyt kutsuttiinkaan), se se vasta oli laite. Sillä seurattiin pikkuisen sykettä ja hapenottoa. Siihen oli asetettu tietyt raja-arvot ja jos ne alittuivat/ylittyivät niin laite alkoi piipittää. Ja laite piipitti kyllä myös paljon ihan turhaan, kun se ei saanut kunnon kosketusta pikkuisen jalkaan. Ja ihan aidotkin poikkeamat raja-arvoista olivat hapenoton osalta ihan jees jos pikkuinen vain korjasi tilanteen nopeasti. Minulle kehkeytyi jonkinlainen viha-rakkaussuhde tuohon laitteeseen. Oli rauhoittavaa kun se näytti hyviä arvoja. Mutta sitten kun se piipitti niin aina oli huoli puserossa. En ikinä oppinut kunnolla tulkitsemaan laitetta. Vääriä hälytyksiä tuntui tulevan melko paljon, varsinkin yöllä (spekuloin, että unohtaako pikkuinen hengittämisen pimeässä. Todellisuudessa pimeä ilmeisesti sai pikkuisen hieman levottomaksi ja tästä syystä vääriä hälytyksiä tuli yöllä useammin). Yhden kerran arvot laskivat niin pahasti, että hoitaja otti pikkuisen hetkeksi tarkkailuun. Lopulta kyse oli ilmeisesti siitä, että vaippa oli hieman falskannnut, pikkuisen jalka oli märkä ja kylmä ja sen takia laite ei näyttänyt järkeviä lukemia. Laitteen käytöstä luopuminen oli toisaalta ihanaa (ei enää turhia hälytyksiä), mutta toisaalta myös pelottavaa. Lopulta se oli kuitenkin tehtävä.

Ja kuten monesti jo mainittua, ensimmäisellä viikolla itkeskelin paljon. Huippu oli kun hoitaja meni ensimmäisen viikon to-pe yönä kertomaan, että jos osastollemme ei tule riittävästi potilaita viikonlopuksi, siirretään pikkuisemme takaisin seiskakerrokseen, jossa meille vanhemmille ei välttämättä (todennäköisesti) ole yöpymismahdollisuutta. Romahdin ihan totaalisesti päästyäni takaisin huoneeseemme. Juuri kun olin tottunut ja sopeutunut perhehuone-elämään, olimme kehittäneet omat hoitorutiinimme ja side pikkuiseen oli kehittynyt jo voimakkaaksi niin taas saattaisi tulla muutoksia. Tuntui, että matto vedetään jalkojen alta. Ajatus erosta pikkuisen kanssa tuntui sietämättömältä. Tuntui myös pahalta, että pikkuisen kenties jo hieman totuttua omiin vanhempiinsa, häntä olisikin taas hoitamassa suurimman osan vuorokaudesta ihan uppo-oudot ihmiset. Hoitajat ja varsinkin tämä hoitaja olivat muuten aivan mahtavia (okei, yksi hoitaja puristi yhdessä kohdin imetystä ohjatessa nänniäni aivan pirun lujaa ja totesi, että imetyksen kuuluukin sattua, hänestä en tämän jälkeen pitänyt aivan niin paljoa), osoitti hoitaja tässä kohdin pelisilmän puutetta – olimme juuri muutama tunti aikaisemmin jutelleet itkuisuudestani ja siitä, miten vollotan ihan kaikesta. Sanomattakin lienee selvää, että sen yön unet jäivät osaltani melkoisen vähiin. Ja loppujen lopuksi niitä pieniä potilaita löytyi riittävästi (olipa muuten kauheaa toivoa, että potilaita jostain ilmestyisi) ja saimme jatkaa perhehuoneessa, ilo pitkästä itkusta.

Jostain syystä (ilmeisesti valmistellakseen meitä tulevaa varten) kaikki arvuuttelivat kotiutusajankohdasta vähän väliä. Minulla ei ollut mikään kiire minnekään. Kättärillä osaavat hoitajat olivat aina läsnä ja turvana, oksimetri mittaili pikkuisen arvoja jatkuvasti ja säännöllisillä verinäytteillä seurattiin mm. bilirubiiniarvojen kehittymistä. Puhuinpa jopa lähinnä kotiin joutumisesta kotiin pääsemisen sijasta. Osaston lääkäri arvioi, että kotiutus olisi 10.11., eli kun pikkuisella tulisi täyteen 35+0. Lopulta paria päivää ennen kotiutusta hoitaja kertoi, että voisimme halutessamme jäädä maanantaihin asti, taisi hän jopa hieman kannustaa tähän (ehkä enemmänkin itsekkäistä syistä kuin että olisimme sitä tosissaan tarvinneet – hän olisi viikonloppuna töissä ja me olimme varsin helppoja hoidokkeja kun hoidimme pientä varsin itsenäisesti). Varauduimme siis siihen, että olisimme maanantaihin asti. Torstaina taas kuulimme, että osastolla voisi olla täyttä ja siksi voisimme joutua lähtemään lauantaina. Lopulta olisimme saaneet jäädä siihen maanantaihin 13.10. asti, mutta lauantaina 11.10. olimme jo kypsiä lähtemään kotiin (minua taisi kypsyttää se jatkuva lähdetäänkö silloin vai silloin pohdinta ja oli selkeintä vain lähteä kotosalle. Ja olihan meillä alkanut mennä pikkuisen kanssa ihan mallikkaasti, eritoten syömiset olivat alkaneet sujua ihan hyvin). Niinpä pakkasimme pienen karhunpentumme maxicosiimme ja lähdimme kotimatkalle, perheenä.