Ammatillinen itsetunto nolla
Tää viikko on ollut aika kehno mun ammatilliselle itsetunnolle. Niinhän siinä kävi kun pelkäsinkin.
Mä siis lopulta hain sitä työpaikkaa, johon liittyvät pohdinnat sai mut tuossa aiemmin perin ahdistumaan. Sillon hakiessani ajattelin, että tavallaan paras vaihtoehto olisi että hakisin, mutta en saisi. Että en siis jättäisi mahdollisuutta käyttämättä (ja jossittelisi sitä hamaan hautaan) ja silti saisin jäädä Murun kanssa vielä kotiin. Mutta tunnistin kyllä, että tuokin olisi henkisesti paha isku.
Ja paha isku se oli. Pyörittelin työnhakua parisen viikkoa tosissaan mielessäni ja tuo työpaikka alkoi vaikuttaa jo ehkä epärealistisenkin mahtavalta. Ja aloin omassa mielessäni vaikuttaa ainoalta vaihtoehdolta, aloin salakavalasti yltiöitsevarmasti pitää sitä ”mun paikkana”. Kävin työhaastattelussa. Se ei kieltämättä mitenkään ihan täydellisesti mennyt(, ihan hyvin kuitenkin). Mulla on joku yltiörehellinen totuusvaihe meneillään vissiin (se on varmaan se osa aivoja, joka ei edes mihinkää työhön halua mennä). Eikä riittävästi nöyryyttä (ku olihan se ”mun paikka”). Järjellä ajatellen mikään ei kyllä niin pahasti pieleen mennyt että se olisi negatoinut kaiken asiantuntemukseni ja jos mun osaamisella paikkaan olisi ollut kysyntää niin se olisi mun ollut. Järjellä ajatellen tulee mieleen parikin osaamisaluetta (joita ei työpaikkailmossa korostettu tai tuotu suoraan esille), joista tuossa työssä olisi hyötyä ja jotka multa puuttuu aikalailla täysin. Kun sitä työpaikkailmoa lukee tietyillä silmälaseilla, mä vaikutan ihan täydelliseltä, mutta erilaisilla silmälaseilla joku muu kiilaa varmasti edelle. Ja nyt ei ollu käytössä ne silmälasit joilla mä sitä ilmoitusta luin.
Kyllähän tuo harmittaa. Tosissani hain (vaikka podinkin samalla paskamutsifiiliksiä kun olisin lykännyt kehitysiältään 8,5kk mukelon muiden hoitoon). Tosissani halusin. Epäkelvoksi todettiin (silleen tunteella ajatellen). Eniten harmittanee kuitenkin se, että monilta osiltaan noin loistavaa paikkaa tuskin löytyy (täytyy yrittää muistaa, että kyllä tuossa joitain vikojakin olisi ollut). Ja kun tää eka haku kosahti niin alkaahan sitä sitten miettiä, että onko sittenkään niin kovan luokan asiantuntija kuin kuvittelee. Kun tällä alalla pelkona on, että miten niitä paikkoja tulee hakuun niin nyt alkoi myös pelottaa, että sitten kun niitä hakuja on niin mitä jos mut hylätään, kerta toisensa jälkeen.
Tällä viikolla tuli myös sellainen lyö lyötyä -efekti. Hoitovapaakuvioista sovittaessa ”nykyisestä” työpaikasta tuli selkeä viesti: sulle ei täällä paikkaa sitten ole. Näin vaikka sain hiljakkoin kuulla, että yksi tiimiläinen lähti juuri muihin hommiin. Alan hiljalleen ymmärtämään, että paluuta tuonne ei ole. Ei, vaikka kaikki tiimiläiset lähtis muihin hommiin, alkais lisääntyä tai mitään (potkut mitkä potkut, nekin alkoi taas uudelleen vähän kaihertamaan sitä ammatillista itsetuntoa). Meidän tukitoimintoa mitä ilmeisimmin ajetaan alas, tai tällä hetkellä lähinnä siirretään freelancereiden tehtäväksi. Jotenkin musta huolestuttavaa kehitystä kun työnantaja laittaa työntekijät ottamaan kaikki riskit. Myös hyvin lyhytnäköistä, paljon osaamista lähtee jos hommat oppineet freekut lähtee muille maille paremmille.
Jotenki tää kaikki masentaa. Kymmenen vuoden vakkarivakanssien jälkeen on aika raskasta lähteä tähän epävarmaan työnhakurumbaan. Mielenkiintoset työtehtävät on mulle tärkee juttu. Vakaus on tärkeetä. Ja nyt pahimmillaan joudun aikanaan lähtee hakemaan ”vanhan” alani määräaikaisuuksia. Se jos mikä tulee kyllä syömään naista. Tosin tuota ei kyllä ole järkeä murehtia nyt, sitä ennen voi hyvinkin tulla vastaan unelmaduuni, jonka työnantaja näkee mikä unelmatyöntekijä mä oon siihen.
On mulla sentään seuraavaksi vuodeksi hommat sovittuna. Ilmoitin olevani hoitovapaalla 31.8.2016 asti. Siihen asti voin nauttia ajasta murun seurassa. Taloudellisesti ei ehkä fiksuin ratkaisu, kotonahan voisi olla myös työttömyyskorvauksella. Jotenkin musta ei vaan ollu siihen, että lööbailisin työttömyysrahoilla, jos työttömäksi tiputtaudun niin siinä vaiheessa haluan olla valmis hakemaan tosissaan mitä vain omien alojen hommia. Nyt haluan vielä jatkaa aidosti mielenkiintoisten vakivakanssien hakua. Ja ottaa hengähdystaukoa ”nykyisen” työpaikan asioiden pohtimisesta. Tai juuri nyt toivon voivani pitää taukoa työnhausta, palataan loppusyksystä asiaan. Nautin Murun seurasta. Ja kokoan kasaan ammatillista itsetuntoani.