Apua, muhun iski vauvakuume!

Tää on kieltämättä jännä tunne. Olen nyt toisen raskauteni osalta laskennallisesti runsaassa puolivälissä (nyt on rv21+6… kai?). Ja nyt muhun sitten iski ensimmäisen kerran vauvakuume. Ennen ensimmäistä raskauttahan mulla oli välillä raskauskuume ja selvästi myös haaveilin perheenlisäyksestä. Mutta missään vaiheessa en ole tunnistanut varsinaisesti kuumeilevani.

Mutta nyt, nyt odotan kipeästi sitä hetkeä, että saan sen pienen käärön syliini. Pääsen nuuskuttamaan vauvantuoksua. Pukemaan pienenpieniä vauvanvaatteita. Imettämään pientä tuhisijaa. Katsomaan sen nukkumista. Sylittelemään, köllöttelemään. Sydäntä vihlaisee ja tuntuu tolkuttoman pitkältä odotusajalta ajatella, että sitten ensi kesänä. En pysty edes käsittämään, millaista olisi kärvistellä näissä tunteissa jos raskaus olisi vasta yrityksen asteella, ei puolivälissä toimitusaikaansa.

Mutta onhan tämä nyt perin järjetöntä. Elän parhaillaan hyvin seesteistä aikaa, ehkä viimeisiä hetkiä pitkään aikaan kun täällä talossa on jonkinlainen rauha. Lapsi nukkuu suhteellisesti ottaen hyvin. On suhteellisen rauhallinen ja tyytyväinen, oma ihastuttava itsensä. Raskausoireet rajoittuvat unihaasteisiin, jotka nekin ovat siedettävällä tasolla. Mutta että tässä tilanteessa alan odotella kenties hektisimmän ja raskaimman elämänvaiheeni saapumista. Jolloin tässä talossa tuskin kukaan nukkuu kunnolla. Jolloin saa pinnistellä taitonsa ja voimansa äärimmilleen ihan vain pitääkseen kaikki asianosaiset hengissä, saati järjissään.

No mutta tässä kai on se syy miksi vauvakuumettakin nimitetään kuumeeksi. Eihän niillä muillakaan kuumeilla ole pientä hiventäkään tekemistä järjen kanssa. Tunteet vie ja saa aivot ihan pehmeeksi. Mutta eipä kai tästä suurta vahinkoakaan ole, tää kuume ei ees pääse vaikuttaan harkintakykyyn ja päätöksiin. Että jospa annan vaan pään pehmetä ja kuumeilen, haaveilen ja höpsöttelen. Eiköhän se totuus sieltä sitten aikanaan kolahda.