Ensimmäinen potretti
Saanko esitellä, meidän pieni kultsimussukka:
Meidän pikku ihme <3 (kyllä, pidän tätäkin pikkuista ihmeenä, vaikka hedelmöittyminen näyttäisi olevan meidän kohdallamme naurettavan helppoa: neljästä yrityskerrasta kahdessa testiin plussa. Mutta kyllä tuo elämän syntyminen vaan on niin iso ihme, joka kerta kun se tapahtuu. Miten paljon pitää osua kohdalleen, että elämä alkaa kehittyä ja kasvaa). Okei, en osaa tulkita näitä kuvia oikein yhtään. Musta toi näyttää lähinnä sammakolta. Mutta eiköhän hän tuosta ihmismäisty tulevina viikkoina. Seuraavilla treffeillä hänen pitäisi jo näyttää ihan oikealta vauvalta. Ja silloinhan häntä kyllä kutsutaankin jo alkion sijasta sikiöksi.
Eilisessä varhaisultrassa siis kaikki oli kunnossa. Pikkuisen koko vastasi viikkoja 7+3. Ovisoireiden mukaan olisin voinut ajatella, että ikää olisi ollut pari-kolme päivää enemmänkin, mutta kun en ole edes ovista kertaakaan tikuttanut niin mistäs mä tiedän milloin tarkalleen mikäkin ovisoire tulee. Ja raskaustestejä ajatellen tämä 7+3 on itseasiassa loogisempi, silloin herkällä testillä sain hailakan plussaviivan näkyviin rv3+6. Laskettu aika olisi nyt 17.11.
Ultra oli kyllä jännittävä kokemus. Enkä reagoinut yhtään niinkuin olisin ajatellut. Kuvittelin tirauttavani kyyneleen jos toisenkin. Mutta tosipaikassa tunteet taisi olla niin voimakkaat, että melkeinpä jähmetyin. Ihan sama tapahtui omissa häissä: olin vuosia vollottanut nähdessäni häät (olin sitten itse paikalla tai katsoin jotain hömppää telkusta), mutta omissa häissä ei kyyneleet alanneetkaan virrata miestä kohdi astellessa. Kuvissa ilmeeni on vähintäänkin kummallinen. Ehkä tämä on sitten oma tapanu reagoida äärimmäisiin tunteisiin – tunteet myllää kyllä hulluna sisällä mutta eivät tule ulos. Miehen reaktiota ultraan en harmikseni nähnyt, hän jäi sen verran kauas selkäni taakse, että ei ollut näköyhteyttä. En jotenkin tajunnut/kehdannut pyytää häntä lähemmäksi ennen ultran alkua.
Konkreettisinta oli nähdä pienen sydämmen sykkivän. Ei kuulla vaan nähdä. Toki kuulimmekin sykkeen ja olihan sekin kerrassaan uskomatonta. Mutta että siinä ruudulla näkyi miten se pieni sydän sykki (sykkeenä 140), se oli mulle jotenkin konkreettisempaa. Äänihän nyt olisi voinut tulla omasta sydemmestäkin. Mutta se, että se näkyy siinä ruudulla, se oli riittävän konkreettista mullekin.