Ensimmäiset päivät äitinä
Jatketaanpas vielä tutulla päiväkirjameiningillä äitiyden ensipäivistä.
26.9. klo 7.30: Leijonaemo herää
Heräsin Naistenklinikan osastolta 52 aamupala-aikaan. Muistin heti, että minulle oli luvattu aamulle käynti VVO:lla katsomassa pikkuista nyyttiäni. Totesinkin herätessäni, että nyt on käytävä ripakkaan vessassa ja aamupalalla että olisin valmiina kun jollain olisi aikaa viedä minut pienen luo. Noustessani huomasin vointini hyvin heikoksi, taisi vähän pyörryttääkin. Purin hammasta ja päätin, että nyt ei pyörrytä. Menin vessaan ja aamupalalle. Olo ei ollut mikään maailman vahvin, mutta tunsin oloni leijonaemoksi, jonka on tsempattava päästäkseen pienensä luo.
Käytävillä tuli vastaan äitejä vauvojensa kanssa. Taisin aamun aikana turauttaa useammatkin itkut, liki kaikilla muilla oli omat pienet lähellään ja minä en ollut nähnyt omaa nyyttiäni kuin pariin otteeseen hyvin lyhyesti. En tiennyt yhtään, mitä hänelle kuului, miten yö oli mennyt. Ikävä oli kova. Kun olin saanut aamutoimet tehtyä, menin sänkyyni makaamaan, nyyhkin ja tuijotin silmä kovana ovea – joko sieltä pian tulisi joku jolla olisi aikaa viedä minut pienen luo.
26.9. noin klo 9.30: Ja siinä hän on
En muista tuota kellonaikaa tarkalleen, tuntui että meni ikuisuus, mutta eipä siinä montaa tuntia tainnut mennä. Hoitaja tuli kyselemään, haluaisinko mennä katsomaan vauvaani. Ai haluaisinko? Kyseltiin selviänkö omin jaloin. Selviän selviän, mutta saattaja voisi silti olla paikallaan (kun en edes tiennyt minne mennä). Sitten mentiin.
En tiedä mitä olin odottanut, mutta vauvojen valvontaosasto tuntui silti jotenkin erilaiselta. Sänkyjä ja monitoreita. Useita hoitajia. Siistiä ja vilkasta. Pääsin oman vauvani luo. Hän näytti tutulta (okei, tunnistin hänet lähinnä tuuheasta tummasta tukasta ja siitä, että hänellä on nenä hieman vinossa: reppanalla oli jo syntyessään nenä poskella), mutta ei ehkä vielä omalta. Makoili omassa sängyssään, lämpöpatjan päällä. Tippa kädessä ja nenämahaletku nenästä pilkistäen. Monitorointilaitteissa kiinni. Kaikkineen hän näytti hyvinvoivalta, eikä nenämahaletkua lukuunottamatta muita laitteita juuri edes huomannut. Kaikki oli maailmassa hyvin.
26.9. noin klo 14: Sitten lypsyhommiin
Olin jo aamusta lähtien ollut huolissani siitä, että maidon lypsäminen pitäisi ohjeiden mukaan aloittaa kuuden tunnin sisällä synnytyksestä ja en ollut saanut pientä ohjelehtistä lukuunottamatta mitään opastusta moiseen. Joo, sen ohjelehtisen avulla olisin voinut aloittaa kokeilut, mutta kun olin jostain kuullut, että ne ihan ensitipatkin ovat pienelle kovin tärkeitä niin minulla kun ei ollut mitään keräysvälineitä millä saisin ensimaidot talteen niin en sitten uskaltanut lähteä kokeilemaan (heh, empä silloin vielä tiennyt miten pienistä ensitipoista eka lypsykerroilla oikein onkaan kyse). Ensimmäiset vuorokaudet keräilin maistiaisia pienelle nyytilleni pikkuisiin lääkeruiskuihin ja kävin laittamassa ne hänen suuhunsa. Tiedä sitten oliko näillä suurempaa merkitystä nyytille (alussa saaliit olivat luokkaa 0,1ml, myöhemmin jopa pari milliä, jotka tunnollisesti keräsin talteen), mutta itseäni ne taisivat motivoida olemaan niin ahkera, että sain maidon nousemaan. Naistenklinikalla sain myös opastuksen sähkökäyttöisen medela-pumpun käyttöön, ja tunnollisesti noin kolmen tunnin välein pumppailin vaikka saaliit näinkin jäivät kovin vaatimattomiksi.
Vauvanhoidon ensihetkiä
VVO:lla pääsin opettelemaan oman vauvani hoitoa: aamuisia naamanpesuja ja vaipanvaihtoa. Nenämahaletkun käyttöä ja tuttipullosta syöttämistä. Ihanat hoitajat olivat apuna ja koko ajan läsnä, vaikka hoitivatkin siinä sivussa muiden vauvoja. Kävin pienokaiseni luona päiväsaikaan aina hoitojen aikana, VVO:lla rytminä oli että hoitoja suoritettiin klo 9, 12, 15, 18, 21… Ja vanhemmat saivat osallistua näille, ajan mittaan hoitajat odottivat yhä suurempaa itsenäisyyttä. Perushoitojen lisäksi rutiiniin kuului kannustus niin sanottuun kenguruhoitoon, jossa vauva tulee ihokontaktiin liki nakuna äidin tai isän paidan alle. Voi, tämä on parasta maailmassa. Äidiksi ja isäksi kasvaminen lähti siis liikkeelle valvontaolosuhteista huolimatta heti ensipäivinä.
Oli ikävää olla erossa vauvastaan, mutta toisaalta valvontaosasto herätti turvallisuuden tunnetta: siellä vauvani on hyvässä hoidossa, osaava henkilökunta pitää häntä jatkuvasti silmällä. Muiden vauvojen näkeminen ei tuntunut enää niin hirveältä, tiesin, että pääsen oman pienokaiseni luo seuraavan hoitokerran saapuessa.
28.9. klo 14: Siirto kätilöopistolle ja kotiutus
Lauantaina meille alettiin puhua vauvan siirrosta Kätilöopistolle tai Jorviin ”kasvamaan”. Siirto voisi olla sunnuntaina jos minä olisin kotiutuskunnossa: vauvalla kun oli kaikki hyvin. Olinkin lauantaina hyvinvoiva ja olin reippaasti sitä mieltä, että sunnuntaina on siirto. La-su yönä heräsin kesken yön ja menin vessaan. Tuntui, että koko sairaala keinuu, oli heikko olo. Vessassa tulivat hirmuiset horkkaväristykset. Kävin pyytämässä kuumemittarin, mikä näytti lievää alilämpöä. Hoitaja epäili, että kyseessä olisivat ihan normaalit maidonnousuun liittyvät oireet. Hieman tämä kuitenkin säikäytti. Aamulla myös verenpaineeni oli kohollaan, alapaine yli satasessa. Vauvaa oltiin kuitenkin jokatapauksessa siirtämässä kätilöopistolle, joten minusta tuntui sietämättömältä, että olisin itse joutunut jäämään osastolle. Kun mielipidettäni kotiutuksen suhteen kysyttiin, vastasin olevani valmis kotiutukseen.
Pienokainen siirrettiin kätilöopistolle ambulanssilla ja meidän oli määrä mieheni kanssa tulla autolla perässä. Jostain syystä menin aikalailla suunniltaan vauvan siirron yhteydessä: vollotin oikein kunnolla kun hänet laitettiin ambulanssiin ja auto lähti liikkeelle. Ambulanssin katoaminen näköpiiristä tuntui fyysisenä kipuna, ihan kuin napanuora olisi katkennut vasta nyt.
Kotiutumisestani sukeutui lopulta melkoinen farssi. Olin hukannut kaappini avaimen. Sen kaapin, missä olivat vaatteeni sekä muu omaisuuteni. Avainta etsittiin isolla joukolla, mutta sitä ei löytynyt mistään. Ei auttanut muu kuin lähteä kotiin sairaalatamineissa ja hakea kamat sitten seuraavana päivänä.