Ensipäivät vauvan kanssa

Seuraavassa lyhyttä muistelua ensimmäisistä hetkistämme ja päivistämme vauvan kanssa:

Synnytyksen jälkeen meille ehdotettiin, että voisimme saada Kättärin perhepesästä perhehuoneen, jossa voivat olla sekä mies että esikoinen. Toinen vaihtoehto olisi yhden hengen huone vain minulle. Emmimme tuon perhehuoneen suhteen, sillä olimme ajatelleet, että esikoisen maailma järkkyisi mahdollisimman vähän jos hän olisi kotona isän kanssa. Lopulta päätimme kuitenkin ottaa perhehuoneen vastaan ja pohtia sitten, minkä verran kukakin olisi siellä.

Osastolle siirryttiin siten, että minä istuin pyörätuolissa ja pidin vauvaa sylissä. Tämä oli minulle jotenkin tosi iso asia: ei edes tuoksi lyhyeksi toviksi tarvinnut päästää irti vauvasta.

Siirryimme Kätilöopiston Perhepesä-osastolle toiseen kerrokseen. Huoneemme oli tilava, tällä kertaa meille molemmille vanhemmille oli omat sängyt (viimeksihän mies nukkui lattialla patjalla). Myös televisio löytyi, mikä oli ihan mukava lisä: iltaisin ”katselin” sieltä jalkapalloa, siis silleen että saatoin sujuvasti katsoa puolet pelistä ilman, että noteerasin mikä tilanne oli tai kumpi oli kumpi joukkue.

Rytmiksemme muodostui lopulta, että mies kävi aina iltaisin kotona leikkimässä esikoisen kanssa ja lähti minun ja vauvan luo esikoisen mentyä nukkumaan. Eli esikoisen näkökulmasta isä oli suurinpiirtein saman verran kotona kuin normiarkipäivinä. Minä katsoin sitten sillä välin sitä jalkapalloa ja nuuskuttelin vauvaa kengurussa, eli masu masua, iho ihoa vasten.

Noin muuten päiviämme rytmittivät hoitajatapaamiset ja labrakäynnit. Hoitajien luona käytiin tekemässä tarkistuksia kolmesti päivässä ja labra kävi mittaustulosten mukaan 4-8h välein. Ja muuten sitten tissiteltiin vauvan tahtiin sekä pidettiin pientä ”kengurussa” masu masua vasten.

Muutamia kertoja yritettiin laittaa vaavi vaatteet päällä petiin jotta olisimme saaneet molemmat nukuttua yhtäaikaa edes hieman, mutta eihän hän sielä pedissä unta saanut. Itse en pystynyt nukkumaan lainkaan vauva rintakehällä, mies onnistui siinä vähän paremmin. Omat uneni jäivät noilta parilta sairaalavuorokaudelta semmoiseen kolmeen tuntiin.

Muuten meillä oli kaikki oikein mallillaan, mutta vauvan sokeriarvot laskivat ensimmäisenä iltana liian matalalle. Ensin tuli arvoksi 2,7 ja seuraavaksi 2,5. Tämän jälkeen oli annettava lisämaitoa sokeriarvoja nostattamaan. Yllätykseni oli suuri, kun minulta kysyttiin annetaanko luovutettua vai korviketta. Olin nimittäin ollut ihan varma, että täysiaikaiset eivät saa luovutettua. Tietenkin valitsin luovutetun, en missään nimessä haluaisi antaa lehmänmaitopohjaisia korvikkeita kun olen kuullut niiden voivan vaikuttaa mm allergioihin.

Pieni sai ensin 40ml  lisämaitoa tunnin sisällä ja sitten vielä seuraavien imetysten jälkeen 5-10ml. Tuntui hieman ikävältä pakkosyötöltä paikoitellen tuo homma. Jossain kohdin tuli myös aika mahtipulautukset, jotka hieman säikäyttivät koko perheen. Mutta arvot lähtivät nousuun ja vauva oli edelleen rinnallakin innokkaasti.

Sokeriarvot tekivät sen, että emme päässeet sunnuntaina vielä kotiin. Maanantaina lääkärintarkastuksessa heräsin myös epäily bilirubiiniarvojen olemisesta kohollaan, ihomittarin lukemana oli liki 200. Seuraavaksi jännitettiin siis vielä yhdet labrat, jos bili ja sokeri kunnossa niin pääsisimme kotiin. Ja olivathan ne, bilirubiiniarvona oli 145 ja sen koommin en oikeastaan ole ollut tuosta asiasta huolissani.

Tälläkin kertaa kotiinlähtö jännitti jonkin verran. Tuntui ikävältä laittaa vauva takapenkille ja mennä itse etupenkille – esikoisen istuimen takia en nimittäin mahtunut taakse seuraksi (uskokaa, yritin kyllä mallata bebaani sinne istuinten väliin, mutta ei se pentele vain mahtunut). Kylläpä tuli tarkkaan seurattua hengitysääniä ja katseltua jalan liikahduksia. Taisimpa muutamia kertoja ottaa kännykällä kuvia takapenkiltä nähdäkseni että kaikki on kunnossa. Että kyllä sitä aika hysteeriseksi osaa äityä toista kertaa asialla oleva äitikin :D.