Herkkismamma täällä moi

Luin tänään mammaryhmästä eräänkin unikouluttajan tarinaa. Taidan olla ihan hiukkapikkuisen herkillä kun mun alahuuli alko välittömästi väpättää kun luin: mä mietin sitä murusta, jota on nyt kolmena yönä peräkkäin huudatettu nukkumisen opettelun nimissä, pisimmillään tunnin. Voi apua mun sydän itkee verta sen pienen puolesta. Tekisi niin mieli tokasta tuonne, että oletteko te tosissanne! Kai olette sentään olleet huoneessa jotenkin rauhoittelemassa? Kai teillä oli tähän ihan oikee syy, kaikki keinot koetettu?

Yritän nyt kuitenkin pitää näppini erossa. Tässä on muutenkin sellainen paskat on jo housuissa -fiilis, että jos nyt muuttavat  hommaa niin kaikki se itku on ollut ihan turhaa (mutta oikeuttaako tuokaan sitä, että huudatetaan vielä vähän lisää…?). Ja vaikka en unikouluja hyväksykään niin tiedostan että joskus vaan tilanteet ajautuu niin umpikujaan, että tuokin oljenkorsi alkaa tuntua kokeilemisen arvoiselta (trust me, on meilläkin huonoja öitä ollut). Enkä niin tosiaankaan haluaisi muita arvostella (enhän pysty edes vannoa, etteikö tässä kodissa ikinä unikoulutettaisi. Toivon vain hartaasti, että ikinä ei tilanne olisi niin umpisolmussa ettei siitä lempeillä keinoilla selvittäisi). Mutta kyl se sydämeen ottaa ku huomaa miten monet tuota perinteistä unikoulua vieläkin pitää sellaisena normina. 

Äh, anteeksi avautumiseni. Oli vaan pakko edes jonnekin kirjoittaa, tuntuu vaan niin pahalle.