Ilmassa on itkukohtauksia, itsensä soimaamista, vit*****a, tyyniä hetkiä, uhmaa…

Niinhän siinä sitten kävi, että tän viikon torstai oli meikäläisen työuralla viimonen työpäivä sitten pidempään aikaan. YT:n karuin nakki napsahti meikäläiseen ja irtisanomisesta tuli tosiasia ensi kertaa työurallani. Yksityikohdat on vielä vähän epäselviä (kerroin raskaudesta, jonka jälkeen alkoivat pohtia muita ratkaisuja välittömän irtisanomisen vaihtoehdoksi. Pointtina kuitenkin, että takaisin töihin en olisi kaikella todennäköisyydellä heille enää menossa päiväksikään), mutta työvelvoite loppui joka tapauksessa saman tien. Hieman on ollut pureskelemista ja tännekään ei oikein ole osannut aiemmin kirjoittaa mitään.

Irtisanomista perusteltiin sillä, että kahdesta isosta projektistani toinen on valmis (paskat se mikää valmis oo, vaikka järjestelmä on kyllä otettu käyttöön. Reikäisenä kuin emmental. Tukipyynnöt ovat tuplaantuneet aiempaan järjestelmään nähden. Jatkokehittäminen on välttämättömyys. Kukaan muu ei tunne järjestelmää niinkuin minä, yhteen aikaan kukaan muu ei edes osannut käyttää koko systeemiä). Toinen projekti laitetaan jäihin (tuo proggis liittyy tuotekehittämiseen. Että huonoina aikoina ei toki kannata kehittää tuotteita asiakkaiden tarpeisiin paremmin vastaaviksi ja nykyaikaisiksi. Myydään vain sitä samaa vanhaa, jota on myyty viimoset parikyt vuotta. Kyllä se taas jossain vaiheessa alkaa käydä kaupaksi). Kolmas vastuualueeni olikin jo opintovapaalle lähtiessäni siirretty freelancerille (opiskelu se on mikä kannattaa… NOT).

Uutisten jälkeen kerroin asiasta (sekä potkuista että raskaudesta) lähimmille työkavereille. En halunnut vain kadota työpaikalta. Tavallaan oli ihan kiva, että oli potkujen lisäksi kerrottavana iloisia uutisia. Mukava kun ihmiset ovat myötätuntoisia (niin ex-työkaverit kuin muutkin, joille olen potkuista toistaiseksi kertonut). Mutta ilman muutamaa kommenttia tulisin toimeen:

• Voiko ne irtisanoa raskaana olevan. No perkele, voivat. Kun vaan osoittavat, että mun toimelle ei töitä ole. Ja nyt on niin väitetty ja päätetty. Kestän myös melko huonosti spekulointia ”mitä jos ois kertonu raskaudesta aiemmin”. Tehty mikä tehty ja lopputulos voisi muutenkin olla aivan sama.
• Kyllä noin osaavalle ihmiselle aina töitä löytyy. Joo, kyllä löytyy, kaksi maisterintutkintoa (siis pian) ja yksi lisäpätevyyden antava koulutus pitää siitä huolen. Mutta kun se ei ole se pointti. Mä oon just pari vuotta paiskinu aivan per*****sti hommia tuon toka maisterin tutkinnon (josta gradusta puuttuu vielä hieman) ja lisäpätevyyden eteen ja koko ajan tavoitteena on ollut tehdä töitä joissa yhdistyvät kaikkien tutkintojeni osaaminen. Ja sellaisia työni olivat, ja ihan mielenkiintoisimmasta päästä. Ja vastaavalla alalla ei montaa paikkaa vuodessa aukea, että voi mennä vuosia ennenkuin löydän edes lähelle vastaavan työpaikan. Että anteeksi että olen hieman surullinen vaikka työllistymisen ei sinänsä pitäisi olla ongelma.

Voin kertoa että ”hieman” on ketuttanut. Suurimman lohdun olen saanut lopulta siitä perjantaina saamastani tiedosta, että tiimistäni potkittiin myös yksi toinen henkilö pois (kauheaa, saako noin sanoa). Tietenkin aivan hirveä asia hänen kannaltaan. Mutta itsellä tuo keventää henkistä taakkaa: en ollut ainoa. Miksi minä? ei tunnu enää niin polttavalta kysymykseltä. Kuuden hengen tiimistä lähti kaksi. Ja sanottakoon, että tuossa keväällä meillä oli vielä niin paljon hommia, että meistä kaksi lähti burnoutin partaalla opintovapaalle. Onnea vain niille neljälle jäljelle jääneelle.