Keskeneräinen
Olen jo pitkään luonnostellut postausta siitä, millaisia tunteita ennenaikanen synnytys ja keskosuus herätti. Nyt viimein sain aikaiseksi (pystyin) viimeistelemään tuon postauksen. Aihe on hyvin tunnepitoinen, joten vaati siten ilmeisesti etäisyyden ottamista.
Jos minun pitäisi yhdellä sanalla kuvailla ennenaikaiseen synnytykseen liittyviä tuntojani niin sana olisi ehdottomasti keskeneräinen. Valmistautuminen äidiksi jäi kesken. Asunto ja pikkuisen huone jäi keskeneräiseksi. Gradu jäi keskeneräiseksi. Minä ja elämäni oli keskeneräinen kun vauva jo puski itseään maailmaan. Pikkuinen itse oli keskeneräinen.
Olin odottanut syyskuun loppupuolta jo pitkän aikaa, mutta en suinkaan sen takia, että esikoiseni syntyisi silloin. Ehei. Silloin minun oli tarkoitus palauttaa graduni, saada siten parin vuoden opinnot valmiiksi. Sen jälkeen voisin levätä tovin, kenties lukea vauvanhoito-oppaita ja romaaneja, katsoa telkkarista hömppää. Sitten kun olisin jo hieman levännyt, voisin tehdä viimeisiä valmisteluja, viimeisiä hankintoja. Järjestellä muuton jäljiltä loput tavarat paikoilleen. Sisustaa. Leipoa ja kokata pakkaseen. Kutoa pieniä nuttuja ja pöksyjä. Mutta sitten yhtäkkiä menivätkin lapsivedet.
Vesien menon jälkeen vessan pytyllä istuessa päässä toistui mantrana ”nyt on liian aikaista, nyt on liian aikaista”, taisin sanoa tuon ääneenkin useampaan kertaan. Huoli pienen voinnista oli suuri. Mutta siellä vessassa murehdin myös kesken jäävää gradua. Että jos tämä olisi tapahtunut kahta päivää myöhemmin, gradu olisi valmis. Melko naurettavaa näin jälkikäteen ajateltuna.
Synnytystä odotellessa tunsin huolta pienen voinnista. Surin sitä, että hän joutuu maailmaan keskeneräisenä. Että hän ei saa olla mahassani turvassa niin pitkään kuin olisi syytä. Taisin olla vähän vihainen keholleni siitä, että se petti meidät näin. Surin myös sitä, että nyt pitää pikavauhdilla valmentautua pienen syntymään. Eikä vain minkä tahansa pienen, vaan keskosen. Surin siis jo etukäteen sitä, että saisinkin keskosen ja kaikki siihen liittyvät erikoispiirteet. Ja surin sitä, että en todennäköisesti saa pientä syliini heti synnytyksen jälkeen, tämä tuntui kovin epäreilulta.
Surin myös sitä, että suunnitelmat pettivät, en saanutkaan sitä suunnittelemaani lepo- ja valmisteluaikaa. Olin tästä hyvin katkera (ja joskus olen sitä vieläkin). Ja tunsin syyllisyyttä siitä, että surin välillä menetettyä odotusaikaani niin kovin sen sijaan, että olisin senkin ajan keskittynyt rakastamaan pikkuistani, jolla kuitenkin kaikesta huolimatta oli kaikki hyvin. Olin myös jossain määrin katkera siitä, että en kokenut loppuraskautta. Jäin kaipaamaan loppuraskauteen liittyvää odotusta, valmistelua ja valmistautumista sekä masukuvia edes siitä mahasta jonka onnistuin kasvattamaan. Edelliset masukuvat kun taisivat olla kuukauden takaa.
Olin myös jo ennen synnytystä sekä synnytyksen jälkeen katkera ja vihainen siitä, että en saanut kokea sitä samaa mitä muut tuoreet äidit: ensitunteja ja ensipäiviä pienen kanssa sekä ensimmäisiä imetyksiä. Perhehuoneen sijasta mies passitettiin kotiin vain tunteja synnytyksen jälkeen. Siinä minä olin muutama tunti elämäni suurimman ja mullistavimmman kokemuksen jälkeen ja olin ihan yksin, ilman miestä ja ilman vauvaa. Surin ja olin täynnä huolta. Kyselin maailmankaikkeudelta: miksi minä?
Pohdin myös paljon sitä, miksi näin kävi. Ennenaikaiseen synnytykseen ei löytynyt selitystä. Useammalta taholta olen kuullut, että tällaisissa tapauksissa on suuri riski, että myös myöhemmät raskaudet päättyvät ennenaikaisesti. Surin jo valmiiksi tuleviakin ennnenaikaisia synnytyksiä.
En ollut yhtään ehtinyt valmistautumaan ja odottamaan, että pieni syntyisi. Kun tämä tapahtuikin yllättäen, en ollut vielä valmis menettämään vauvamahaani. Tyhjä maha tuntui oudolta viikkoja, kuukausia. Aina kun oma tai miehen käsi eksyi mahalle, tunsin pohjatonta tyhjyyttä. Menetystä. Surus. Yksinäisyyttä. Kaipuuta. Mikä oli ihan naurettavaa kun se mahassa asustellut pieni oli ihan siinä vieressä. Ehkä nämä kaksi olivat jääneet vähän irrallisiksi toisistaa: mahassa asustellut pieni ja sylissä pitämäni pieni. Ennenaikainen synnytys kun oli niin raju kokemus ja sain oltua niin vähän aikaa pienen kanssa hänen ensitunteinaan.
Uskoisin, että babyblues iski minuun ennenaikaisen synnytyksen johdosta hieman rajummin. Olin vielä niin keskeneräinen äiti. Kaukana mukavuusalueeltani (koska ne kaikki oppaat jäivät lukematta – ennen synnytystä ehdin lukemaan ainoastaan muutaman sivun kivunlievityksestä synnytyksen aikana sekä keskosuudesta kertovan hataran vihkosen). Totuttelin sekä vauvajuttuihin että keskosuuden tuomiin erityispiirteisiin. Tilanteet muuttuivat alussa koko ajan kun meitä riepoteltiin naistenklinikalta kättärille ja siellä jo heti perhehuoneeseen. Perhehuoneeseen siirtyminen taisi ajoittua juuri samoihin aikoihin kun babyblues alkoi.
Vauvan keskosuuteen liittyvät piirteet saivat minut ensikuukausina aina hyvin surulliseksi. Jos hoitaja tai lääkäri selitti pientä tutkastellessaan, miten tämä ja tämä piirre liittyy keskosuuteen ja on normaalia niin meinasin purskahtaa itkuun. Ihan epäreilua, että pienelle kävi näin (vaikka edelleen kaikki oli hyvin ja ”normaalia”). Keskosuuteen liittyivät muun muassa tietyt ääntelyt sekä tietyntyyppinen holtiton liikkuminen sekä pään taakse taivuttaminen. Sekä se pienuus.
Alkuaikoina hyvältä tuntuivat keskustelut muiden keskeneräisten äitien kanssa. Näitä olisi tarvinnut lisää. Kätilöopistolla törmäsi myös pikkukeskosten äiteihin. Muiden kanssa jutellessa tunsin kuitenkin hieman ulkopuolisuuden tunnetta: kun meillä oli mennyt niin todella hyvin ja meidän pikkuinen ei ollut pikkukeskonen niin välillä minusta tuntui, että en ole oikeutettu tuntemaan niinkuin tunsin. Että kun meillä oli ”iso keskonen” niin se ei ollut oikea keskonen. Kun jotkut muut ovat olleet sairaalassa kuukausia. Tunsin syyllisyyttä siitä, että valittelin ja kriiseilin kun kaikki oli kuitenkin (pienellä) hyvin. Totuus kuitenkin on, että henkisesti kokemus oli minulle raju ihan niinkuin muillekin ennenaikaisen synnytyksen kokeneille, olin yhtä keskeneräinen kuin muutkin. Ja vaikka pienellä kaikki olikin hyvin, oli huoli hänestä yhtä todellinen. Ja hoito erilaista kuin täysiaikaisilla.
Jotenkin tuosta keskeneräisestä äidinraakileesta vain on kuitenkin tullut ihan suht täyspäinen äiti. Joka rakastaa syvästi omaa pientään. Ja se gradukin valmistui :D. Keskeneräisyys näkyy kuitenkin vielä siinä, että vauvaoppaita tulee luettua edelleen (lukutahti ei ole ollut kovin hurja) ja pikkuisen huone toimii edelleen varastona kun sitä ei ole ehtinyt raivata. Myös aloittamani vauvannuttu on jäänyt kesken ja suren tätä aika ajoin – ei taida ehtiä pienen päälle ennen kuin on jo jäänyt pieneksi.
Mitä jäi käteen? Siis sen ihanaisen pikkunyytin lisäksi. Uskomaton ja raju kokemus, jota en kaikesta huolimatta vaihtaisi mistään hinnasta pois. Se on osa elämääni. Lisäksi jäin pohtimaan, miten kokemusta olisi saatu helpotettua. Itseäni olisi auttanut, jos perhevalmennuksessa olisi aidosti valmistauduttu vauvan tuloon ja hoitoon. Olisi pitänyt psyykata itseään enemmän siihen, että se vauva voi tosiaan tulla sieltä ennenaikaisesti. Mielestäni ennenaikaisen synnytyksen kokevat äidit tulisi myös huomioida hieman paremmin, eritoten heti synnytyksen jälkeinen aika pitäisi huomioida paremmin. Minusta on aivan käsittämätöntä, että jo parin tunnin päästä synnytyksestä minun oli siirryttävä osastolle, yksin. Ensisynnyttäjä, joka ei ollut ehtinyt valmistautua henkisesti synnytykseen. Jonka pieni oli valvontaosastolla niin, että sitä ei päässyt edes katsomaan. Että edes tuota yhtä yön loppua ei voinut viettää perhehuoneessa tai muussa vastaavassa. Ennenaikaisen synnytyksen kokeville tarvittaisiin myös enemmän ja tarkempaa tietoa keskosista ja keskosuudesta. Vertaistukea voisi järjestää enemmän. Koska niitä keskeneräisiä on muitakin.