Koskaan ei voi tietää milloin on viimeinen kerta

Elämän arvaamattomuus osaa aina välillä yllättää. Vaikka yllätyksenähän tämän ei pitäisi tulla: mikään ei ole niin varmaa kuin muutos – nykytilanne voi muuttua milloin vain.

Meidän (pääosin hyvin sujunut) imetystaival päättyi yllättäen 16.9. Viimeinen imetys tapahtui noin klo 19.10 (tai oikeastaan viimeinen kunnolla ilman mitään ongelmia sujunut imetys taisi tapahtua tuon päivän aamulla… tai siis meidän Murun tapauksessa siinä yhdentoista maissa). Sen jälkeen ei ole imetys onnistunut. Pieni vain puristelee päätään ja kääntää pään pois. Välillä tuntuu, että mieli kyllä tekisi, mutta ei oikein uskalla, malta tai osaa.

Ensin yritin kaikkeni, että imetys jatkuisi. Kokeilin erilaisia imetysasentoja, eri ajankohtia, eri tilanteita, tuputtamisesta muuten vain esillelaittoon. Päiväkausia. Kyselin imetystuen neuvoja. Yhtä tyhjän kanssa. Sittemmin olen hyväksynyt, että meidän imetys loppui 10 päivää ennen asettamaani vähimmäisaikaa (heh, muistatteko, miten täysimetys jäi 11 päivää vajaaksi tavoitteestani). Turha kiusata kumpaakaan.

Olen kokenut jonkinlaista imetyssurua. Olin jo oppinut, miten hyväksi olisi imettää ainakin kaksi vuotta. Vaikka en ihan tuohon tähdännytkään, tuntuu imetyksen loppuminen nyt ikävältä (nyt sen pienen vastustuskyky on ihan surkea, se ei saa kaikkia tarvitsemiaan ravintoaineita ja ja ja ja…). Olen yrittänyt lohduttaa itseäni sillä, että lopulta aika harvan mielestä lasta tulisi imettää yli 1 vuotiaaksi, että huonoäiti-ajatukset on ihan mun omassa päässä. Monet jopa pitäis outona jos olisin vielä jatkanut imetystä.

Ehkä pahinta tässä kaikessa on ollut se itsesyytös, että jotenkin itse aiheutin tämän ennenkuin Muru oli vielä valmis tähän (vaikka siis en voi tietää, onko minulla tässä varsinaisesti osaa tai arpaa: oliko syynä joku mikä aiheutti puremisen vai puremiseen reagoimiseni vai kenties joku ihan muu juttu). Muru ei ole vielä oppinut juomaan lasista/pullosta/pillillä (montaa eri vimpainta ollaan tässä viime kuukausina rauhalliseen tahtiin kokeiltu ja opeteltu – tuloksetta). Nyt syödään jogurttia/piimää/pumpattua lusikalla, välillä yritetään hörppyyttää.

Suren myös sitä, että itsekään en ollut henkisesti varautunut tähän. En fiilistellyt ihan-ihan täysillä niitä viimeisiä imetyksiä. Olkoonkin, että viime ajat olin nautiskellut hyvin sujuneesta imetyksestä ja läheisyydestä. Toljotellut toista koko imetyksen ajan taatusti hömelö ilme naamalla. Pusutellut, silitellyt ja leperrellyt. Ehkä kuitenkin olisi pystynyt nauttimaan viiiielä enemmän?  

Oma asiansa on myös oma fyysinen puoli. Yhtäkkisessä stopissa ei omalla keholla ollut juuri aikaa sopeutua. Nyt on palattu vanhaan kunnon pumppausrutiiniin. Tosin ei se kovin hehkeästi suju sekään. Alle puolen desin saldot ei juuri motivoi. Alussa yritin 2 kertaa päivässä, nyt enää kerta päivässä. Kroppa on nyt niin sekaisin hormonimuutoksista, että yöunet on taas menny ihan totaalisen sekaisin. Viime yönä valvoin puol kahdesta puol kuuteen. Taidankin nyt lopetella pumppauksen asap niin, että keho pääsee palautumaan.

Suren sitä, että loppu ei mennyt niinkuin olin ajatellut. Ihan niinkuin raskaudessakin, loppu tuli yhtäkkiä ja pyytämättä. Tiedän itsekin, miten hölmöltä tuo kuulostaa. Meillä on ihana, moneen muuhun verrattuna pitkä ja onnistunut imetystaival takana ja mä suren sitä että se ei päättyny just niinku oisin halunnu. Yhyyy. Tiedän myös, miten vaikea taival olisi ollut se oman päätöksen mukaan lopetus: miten pahalta olisi lopulta tuntunut itse päättää, ett sorppe, nyt ei enää tipu. Voin vain kuvitella, miten pitkään olisin tuon päätöksen kanssa tuskaillut.

Imetyksen loputtua mulla on ollut jotenkin vaikeuksia suhtautua Muruun ja jotenkin päästä niin lähelle kuin haluaisin (anteeksi hölmö vertaus, mutta vähä niinku parisuhtees jos petipuuhat ja pusuttelu syystä tai toisesta otetaan pois ja haluis silti päästä yhtä läheiseen yhteyteen sen toisen kanssa). Meillä on ollu ihan oma halittelurutiini imetyksen jälkeen kun on jääty sohvalle höpsöttelemään. Tietty leikin lomassakin sylitellään aina välillä, mutta ne tulee sellaisena extrana kummankin fiilisten mukaan. Ekana yönä mulla oli ihan hirvee ikävä Murua, joka siis nukkua tuhisi parin metrin päässä. Sittemmin olen yrittänyt halitella ahkerasti, mutta jotenkin on ollut vaikea saada sellaista samanlaista yhteyttä. Olen ehkä myös potenut jonkinlaista huonoa omaatuntoa siitä miten tää loppu meni ja en melkein oo saanu katsottua toista silmiin. Nyt meillä siis haetaan uutta rutiinia halitteluun ja mm. iltaunille menoon niin että saadaan molemmat riittävästi läheisyyttä. 

Sitten vielä palanen jälkiviisautta. Jos olisin tiennyt, että näinkin voi käydä, en olisi ollut lainkaan niin ehdoton ja tarkka sen puremisen kanssa. Imetyksen lopetustuska on ollut paljon suurempi kuin pienet (tai vähän isommatkin) näykkäisyt. Ja olisi vielä enemmän pitänyt nautiskella siitä imetyksestä. Että teille imettäville: nauttikaa, eläkää kuin viimeistä päivää imetyshurmoksessa. Olkaa lempeitä pikkupurijoille. Koskaan ei voi tietää, milloin se viimeinen kerta onkin jo käsillä.