Kun sanat satuttavat

”kun jos vaikka olisi pian joku muukin syy tulla vierailulle tähän kaupunkiin. Jos voisi ammattiosaamista käyttää sellaisiin pieniin…” pohdiskeli oma äitini sukulaisen rippijuhlilla ensi kevään muuttoaan puolet lyhemmän matkan päähän meistä. Se sama, joka monesti on erikseen retostellut, miten HÄN ei ikinä kysynyt tämän nyt ripiltä päässeen vanhemmilta lisääntymissuunnitelmista vaikka heillä ikää alkoi jo ollakin, kun ihmisillä voi olla ongelmia niin olisihan se ajattelematonta. Se ei sitten ole ajattelematonta, että omalle tyttärelleen vinkkailee että sitä tässä ollaan muttamassa jos tekin nyt alkaisitte lisääntyä.

Saanen myös kertoa, että äitini kuuluu niihin harvoihin, joille olen kertonut PCO-diagnoosistani ja siitä, että gynekologini on pitänyt jokseenkin epätodennäköisenä, että ihan luomuna raskautuisin. Ja olen myös aiemmin useampaan kertaan pyytänyt, että äitini ei vihjailisi näistä asioista. Että tiedän kyllä, että lastenhoitajaäitini haluaa kovasti lapsenlapsia ja että kerron kyllä jos jotain kerrottavaa on.

Niin miksi silti? Aikas vihaksi pistää ja on jotenkin loukkaantunut olo. Ei niinkään siitä, että tämä vielä niin arka asia olisi. Mutta siitä kun olen pyytänyt. Ja kun pitäisi hyvin tietää, että tuollainen voi satuttaa. Niin että silti pitää…. Grrrrr…