Kun totuus meinaa unohtua

Kun elää omaa arkeaan päivästä toiseen, alkaa siihen liittyvistä asioista tulla itsestäänselvyyksiä. Sitä äksyilee ja harmistuu ihan pienistäkin asioista. Kuten siitä, että joutuu heräämään keskellä yötä imettämään. Tai kun pieni ei meinaa suostua nukkumaan. Tai nukkuu vain hetkisen. Itkukohtaus tulee juuri kun oli tarkoitus lähteä vaunulenkille aurinkoiseen talvipäivään. Juuri vaihdettu body puklataan märäksi. Kakat lörähtävät vaippaan huonolla hetkellä. 

Sitten lukee, miten muut taistelevat hedelmöityshoitojen kanssa, joku jopa buukkailee sijaissynnyttäjää, munasoluluovuttajaa tai vierailee spermapankissa. Tai muuten vain pysähtyy ja katsoo pieneen. Sitten sen alkaa taas muistaa kunnolla: miten suuri etuoikeus on, että saa hoitaa omaa pientä ihmettä. Imettää. Silittää poskea. Pusuttaa pieniä kätösiä. Lohduttaa uneen. Pitää sylissä. Hauskuuttaa. Rakastaa.

Omaan arkeen kuuluvien asioiden muuttuminen itsestäänselvyyksiksi on kai inhimillistä. Ei saisi syyllistää itseään liikaa moisista tunteista. Mutta väkisinkin sitä välillä tulee nämä fiilikset tunnistaessa paskamutsiolo. Toisaalta jos muistaa joka hetki, miten onnekas on, alkavat ainakin minulla pelkotilat jyllätä mielessä: mitä jos jotakin kauheaa tapahtuu (se sammaslääkkeen karmea sivuvaikutus, itse kaatuu pieni sylissä, pieni sairastuu muuten vain, tai se kammottava K:lla alkava sana… iik iik, älä muistuta siitä K:lla alkavasta sanasta). Balanssi lienee paikallaan. Pyrkiä viipyilemään siinä välitilassa, jossa vallitsee täydellisen pakahduttava onnentunne. Siellä pyrin majailemaan tämän(kin) päivän.

Mun pieni rakas <3.