Kykenemätön vauvakehuhöpötykseen
Tiedättehän sen ”oi kun olet/teidän vauva on niin söpö… Niin lutuinen… aivan äitinsä/isänsä näköinen…. jne jne”. Niin, mä en oikein osaa sitä. Tai pysty siihen. Siis muiden vauvojen osalta. Taitaa puuttua joku vauvakehuhöpötyskromosomi. Meillä oli tällä viikolla sellaiset äititreffit, joissa tapasin pari perhevalmennuksen kautta tutuksi tullutta äitiä. Ja noilla treffeillä tän taas huomasin. Että en osaa sitä vauvalepertelyjuttua, muiden vauvojen osalta.
Olihan se aivan ihanaa kuulla kehuja omasta vauvasta. Ja varsinkin jälkikäteen tuntui pahalta kun en antanut vastakehuja. Mutta kun en vaan osaa. Kun mä en jotenkin näe muiden vauvoja. Se oma vauva näyttää niiiiiiin söpöltä. Muiden vauvat näyttää vaan jotenkin… oudoilta. Tai siis erilaisilta. En näe niissä olevaa kauneutta (vaikka sitä aivan satavarmasti on). Olen vain jotenkin niin oman pieneni pauloissa, muut ei vedä vertojaan, likikään. Mä olen aina myös ollut suorapuheinen ja perirehellinen niin muiden vauvojen kehuhöpöttely tuntuisi jotenkin falskilta. Joten olen sitten vain hiljaa.
Mutta voi kun olen siitä omasta murustani ylpeä. Lepertelen hänelle päivät pääksytyste siitä, miten rakas, söpö, älykäs ja taitava hän onkaan. Hän on saanut niiiiiin paljon söpökehuja myös muilta (vaikka kaikki vauvat taitavat niitä kyllä saada kun muilta tuo vauvakehuhöpötyskromosomi ei puutu). Paistattelen pikkuisemme kehuissa. Hän näyttää aivan samalta kuin minä vauvana, joten imemme hyvällä omallatunnolla kaikki kehut itseemme – jos/kun ulkonäkökehitys etenee samoilla radoilla äitinsä kanssa niin tästä vauva-ajasta kannattaa ottaa kaikki irti.
Huomasin treffeillä myös edelleen olevani muutenkin sosiaalisesti hieman kömpelö. Haluan kuitenkin osallistua keskusteluun aktiivisesti. En vain osaa sitä kovin hyvin. Suurin treffien yllätys oli kuitenkin se, että muiden vauvojen suhteen olin ihan yhtä epävarma kuin aina ennenkin. Oman vauvani kanssa osaan jo mielestäni olla ihan luontevasti. Mutta muiden vauvojen suhteen en tiedä yhtään mitä tehdä, olen ihan paniikissa jos pitää hetki vahtia toisen vauvaa. Ihan kuin en olisi yhtään vauvaa ikinä nähnytkään :D.
Oli muuten melkoisen metkaa nähdä useampi vauva samassa tilassa (en ollut tätäkään kokenut ehkä ikinä ennen). Tuntui jotenkin nololta kun kahden vauvan (joista toinen jo konttasi) kohtaaminen toi mieleeni lähinnä kaksi toisiinsa tutustuvaa koiraa. Odotan suurella mielenkiinnolla aikoja, jolloin oma pieni pääsee liikkeelle ja alkaa tutustua ”lajitovereihinsa”.
Kaikkineen treffit meni oikein hyvin, vaikka olin niitä kovin etukäteen jännittänyt. Olin ollut erityisen huolissani pikkuiseni päiväunien onnistumisesta. Onneksi sain hänet pihalle nukkumaan, sisällä ei paljon unirauhaa olisi saanutkaan kun kolme äitiä jutteli innokkaasti ja kaksi vauvaa äänteli milloin innokkaasti, milloin tyytymättömästi (oli muuten melko erilaista kuin normaali hiljainen arkemme. Ja voi kun olin väsynyt tästä neljän tunnin sosiaalistumisesta). Vielä kun oppisi sen muiden vauvoille höpsöttämisen niin minähän olisin vallan mamma muiden joukossa.