Lisää lapsia?
Voiko tunnustaa haaveilevansa uudesta raskaudesta samalla kun hoitaa vajaan neljän kuukauden ikäistä vauvaa? Tässähän tuntee olonsa vallan ahneeksi, joillekin kun ei ole suotu edes sitä ensimmäistä.
Haaveissani meidän olohuoneessa leikkii kaksi iloista tenavaa. Alunperin olen ajatellut, että haluaisin useamman lapsen (kaksi), jotta heistä olisi seuraa toisilleen. Eliniäksi. Ja onpa sitä kuullut sanottavan, että suurin lahja, minkä voi lapselleen antaa on sisarus. Mutta taitaa niitä itsekkäämpiäkin syitä löytyä. Kun pienille on seuraa toisistaan, ei kenties itse tarvitse toimia viihdyttäjänä niin usein, vaan silloin kun aidolle läsnäololle on oikeasti aikaa. Vähän jo kaipaan sitä yritykseen liittyvää jännitystä. Ja toisaalta haluan kokea vielä uudelleen raskauden. Ja synnytyksen. Ei haittaisi vaikka seuraavalla kerralla päästäisiin täysiaikaisuuteen (mutta kyllä uuteen keskoseenkin tulisi varmasti varauduttua). Rakkautta riittäisi varmasti jaettavaksi ja voisi olla hyväksi että kaiken tämän huolenpidon ja huomion jakaisi useampi lapsi, voi muuten käydä yhdelle jopa vähän raskaaksi. Kaikkineen haluaisin vielä toisen tuollaisen rakkauspakkauksen. Sitten jossain vaiheessa, kun on sopiva aika.
Toisaalta kuitenkin pohdin, että miten ikinä, IKINÄ ihmiset selviää useamman lapsen kanssa hengissä. Ja järjissään. Kun tuo yksikin työllistää niin täydellisesti. Miten siinä rytäkässä pystyy vielä huolehtia toisestakin lapsesta? Ja miten kukaan koskaan saa nukuttua. APUA. Respektit! Mutta näistä pohdinnoista huolimatta ajatus palaa jälleen niihin kahteen olohuoneessa leikkivään tenavaan.
Ei, en pode vauvakuumetta (se nyt olisi hassua kun tuossa sylissä on tuo vauva). Enkä kai vielä mitään raskauskuumettakaan. Mutta jotenkin sitä jo vähän kuumottaa, että koska voisi alkaa miettiä näitä asioita oikeasti. Ja on muuten jännä, miten vaikea oli tänne tunnustaa haluavansa useamman lapsen. Ikäänkuin se olisi suurikin salaisuus. No, tosielämässä sitä jostain syystä yrittää pitää salassa, vaikka välillä meinaa lipsua kun aivot toisinaan on virittyneet jo johkin tulevaan.
On ollut muuten jännä, että kun olen ikäni haaveillut kahdesta lapsesta, ei ajatus kolmestakaan ole tuntunut tässä lähivuosina enää mahdottomalta. Kuitenkin jos sitä kolmatta miettii niin sen aika ei ainakaan olisi vielä lähivuosina, että siihen väliin taatusti kaipaisi jo pitkähköä ikäeroa. Ja minun ikäni huomioiden tuo ajatus taas ei tunnu realistiselta. Että pysytään nyt niissä mielikuvissa niissä kahdessa olohuoneessa leikkivässä tenavassa.
Ja niin, tiedostan hyvin, että ei ole lainkaan varmaa tuleeko sitä toista lasta milloinkaan. Toissijainen lapsettomuus vaanii vaarana. Siksi yritän olla vielä liikaa innostumasta haaveiluista. Vaikka en vielä tuolla ajatuksella stressailekaan tai murehdi. Kyllä tuo yksikin riittää (tai ainakin sen pitäisi riittää…).