Miksi haluan lapsia?

Olen aina pitänyt itsestäänselvyytenä, että haluan lapsia. Se kuuluu elämään, kyseenalaistamatta. Sitten kun aloimme vakavammin puhua epillereiden poisjättämisestä, aloin miettiä hieman tarkemmin, että MIKSI oikeastaan haluan niitä lapsia.

Voisin sanoa, että en halua että sukuhaaramme päättyy meihin, mutta ei se oikeastaan pitäisi paikkaansa. Kun on sisaruksia kummallakin niin mahdollisuudet ovat suuret että suku jatkuu. Ja mitä niin ihmeellisen erinomaista juuri meissä on, että sitä pitäisi jatkaa eteenpäin. Oikeastaan molemmilla on kaikenlaista pienenpientä kremppaa sun muuta ja osa siitä voi olla periytyvääkin niin että evolutionaarisesti meidän ei oikeastaan ehkä kannattaisi edes lisääntyä. Emme ole mitään valioita (vaikka ihan hyviä, mukavia ja älykkäitä olemmekin eikä ne krempatkaan nyt ole kuin pikkuärsytyksiä 🙂 ).

Voisin sanoa, että haluan tarjota vanhemmillemme ne lapsenlapset, joita he varmasti odottavat, mutta ei se niinkään ole. Mieheni siskoilla on jo yhteensä viisi lasta ja minullakin on seitsemän vuotta nuorempi pikkuveli ja mahdollisuudet ovat hyvät että hän tulee saamaan lapsia (ja hänestä tulee varmasti hyvä isä). Tietenkin olisi ihana ilahduttaa isovanhempia lapsilla. Mutta enemmän kuitenkin taidan haaveilla niiden omien lastenlasten perään.

Niin, kyllä kyse taitaa olla ihan itsekkäästi siitä, että halua kokea raskauden, vauva-ajan sun muut lapsiperhejutut, seurata lasten kasvua ja auttaa heitä tulemaan hyviksi (ehkäpä itseäni paremmaksikin) ihmisiksi. Olla äiti äitien joukossa ja lapsiperhe lapsiperheiden joukossa. Ehkä joskus myös mummu? Tietenkin tunnistan myös biologiasta kumpuavat halut saada omia lapsia (niin pian kuin mahdollista – kello tikittää :D). 

Ja loppujen lopuksi lapsitoiveessani on kaikkein perimmäisimmin ja suurimmin kyse tästä: tulevaisuus ilman lapsia tuntuu niin kertakaikkisen tyhjältä. Jotakin puuttuisi.