Mustasukkainen äiti

Miehen äiti ja äidinäiti olivat meillä kylässä viime viikonloppuna. Ensimmäistä kertaa tuli tilanne, jossa pikkuinen meni sellaiseen syliin, joka ei kuulunut mulle, miehelleni tai hoitohenkilökunnalle. Ja voi kun olin varsinkin alussa sydän syrjällään. En pystynyt olla edes samassa huoneessa kuin anoppi pikkuisen kanssa. Vaikka kaikella todennäköisyydellä anoppi on siinä vauvankäsittelyssä paljon parempi kuin minä: neljä lasta, kuudes lapsenlapsi. Ei auttanut järkipuhe, olin aivan pallo hukassa. Asiaa ei tietenkään auttanut yhtään se, että olin juuri koko arjen tottunu pitämään pikkuista vähän turhankin paljon sylissä, olo tuntui toimettomalta ilman vauvaa. Totuttava tuohonkin vain on. Hieman paremmin meni jo kun pikkuinen oli isomummun sylissä, tajusin jo vähän nauttia hetkestä. Se on ainoa isoisovanhempi mitä pikkuisella on enää elossa, hetki oli siten arvokas. Ja naamioin omaa hämminkiä ottamalla hetkestä kuvia. 

Taitaa olla vielä pitkä matka siihen, että suostun antamaan pikkuisen hoitoon jollekin. Nytkin anoppi oli miehelle ehdotellut, että voivat katsoa pientä jos menemme miehen kanssa vaikka lenkille yhdessä. Tai haluamme molemmat nukkua yöllä rauhassa. Onneksi ei ehdottanut noita suoraan minulle, olisi voinut tulla kieltäytyessä ikäväntuntuinen tilanne. Mies osasi kieltäytyä, koska olen kertonut hänelle, että vielä ei tunnu hyvälle antaa pientä hoitoon kenellekään. Kun se on vielä niin pieni. Että ensi vuonna sitten pakotan itseni sopeutumaan tuohonkin, mutta saanhan tämän loppuvuoden olla vielä mustasukkainen pienestä. Juuri nyt senhän pitäisi vielä ollu kohdussani. En pysty vielä irtautumaan.