Näkökulman muutos

Heti alkuun nolo tunnustus: mä oon pitkään (teini-iästä asti) ollut heikkona teinisarjoihin. Siis tyyliin O.C., 90210, Vampyyripäiväkirjat. Tiedä sit ovatko olleet jotain (elämättömän) nuoruuden (uudelleen)elämistä. Noissa ne muka nörtit tyypitkin on aina tosi cool (mä olin vaan ujonörtti, enkä yhtää cool). Niillä on kavereita ja poikakavereita (mitä kumpaakaan ei kummemmin kuulunut mun nuoruuteen).

Noh, jokatapauksessa. Nyt äidiksi tulon myötä on tapahtunut jotain kummia. Kun ennen samaistuin jollain tasolla niihin teineihin niin nyt ennemminkin mietin omaa tytärtäni niiden teinien sekoilua seuratessa. En siis silleen, että suoranaisesti näkisin tyttäreni niissä. Mutta mietin, että jonain päivänä (joskun kaikki menee hyvin) tyttäreni on yläasteella. Sillä voi olla tuollaiset pitkät hiukset. Ja siellä se tepastelee koulun käytävillä. Tekee kotona läksyjä. Kirjoittaa päiväkirjaa. (sen sijaan se EI hengaile tuolleen poikien kanssa, ei pusuttele tuolleen, eikä varsinkaan tee TUOTA ennen kuin on… öööö… 25 vuotta?).

Ehkä tuo on ihan luonnollista. Äidin rooli kun on niin tuore, että sitä työstää kai jokaisen tilaisuuden tullen. Harmi, että aikalailla harvassa ovat ne tuoreita äitejä käsittelevät romaanit, telkkariohjelmat ja leffat (Imettäjätkään ei mennyt sitten lopulta syksyllä kokonaan nauhalle. Ja kaikki Erilaiset äidit sun muut yleensä aina loppuu siihen synnytykseen. Näillä näkökulmamuutoksilla en edes tiedä mihin Teiniäideissä samaistuisin ja kuinka traumaattista niiden katsominen siten olisi). Ja taitaa tuo pikkuinen kuitenkin myös olla lähempänä teini-ikää kun minä. Voi luoja, tässähän alkaa tuntea olonsa vanhaksi.

(tulikohan jollekin muullekin sellainen tunne, että käytän vähän liikaa sulkeita….).