Näkökulman muutos

Mun asennoitumiselle tätä raskautta kohtaan tapahtui jotain mystistä rakenneultran myötä. Ennen rakenneultraa mun suhtautuminen tähän raskauteen oli vähän hankalaa, podin jonkinlaista syyllistyyttä ja aina kun ajattelin uutta vauvaa, koin sen jotekin petoksena Murua kohtaan (alkuajan pohdintoja täällä). Tuntui, että uusi vauva veisi paljon aikaa, huomiota ja rakkautta ja se kaikki olisi poissa Murulta.

Mutta sitten tuli se ultra. Sain tietää, että Murulle on tulossa pikkusisko. Se jotenkin muutti kaiken. Nyt koen, että mitään ei oteta Murulta pois. Sen sijaan koen uskomatonta onnentunnetta siitä, että voin antaa Murulle pikkusiskon. Kyynel tulee silmään kun ajattelenkin sitä. Maailman paras lahja ikinä. Ja tälle uudelle tulokkaalle voin tarjota maailman parhaan isosiskon. Niin upeaa.

Älä ymmärrä mua väärin, ei tässä kenties ole edes lainkaan kyse siitä sukupuolesta. Pieni poikavauva olisi voinut saada mussa heräämään ihan samoja tunteita, ajatuksen pikkuveljestä. Siitä tärkeästä sisarussuhteesta.

Mitä todellisuudessa siellä ultrassa tapahtui, oli että tämä asia jotenkin konkretisoitui sen sukupuolen myötä. Ennen näin selkeästi vain vauvan (vauvat on mulle jotenkin sukupuolettomia olentoja, ihan kuin sikiökin erityisesti ennen rakenneultraa). Nyt näen pienen ihmisentaimen, tulevan vauvan, taaperon, leikki-ikäisen, koululaisen, teinin, aikuisen. Murun ja pikkusiskon leikkimässä yhdessä, kasvamassa yhdessä. Jotenkin sitä ei ollut vain hahmottanut aiemmin,