Olen tyytyväinen tähänastiseen elämääni

Olen aina välillä kummastellut muun muassa blogimaailmassa näkyvillä olevaa todella nuorten naisten, tyttöjen oikeastaan, halua tulla raskaaksi. Siinä onnistumistakin. En tuomitse, mutta kummastelen (miksi moinen kiire, ehtisihän sitä). Sitten mieleeni tuli ajatus: entä jos en enää pystykään tulemaan raskaaksi. Jos olenkin vitkastellut liikaa. Olisiko teiniäitiys ollut parempi vaihtoehto kuin lapsettomuus? Toisaalta, muuttaisinko jotain jo elämästäni elämästä?

Elämääni on kuulunut villejä opiskelijavuosia, biletystä, huolettomuutta, uusia ystäviä. Päivääkään en vaihtaisi pois.

Olen käynyt opiskelijavaihdossa, oli iloisia hetkiä ja surullisia hetkiä, opin kieltä, tutustuin ihmisiin, biletin, opiskelin, biletin. Vaihtoaika muutti minua enemmän kuin mikään muu. En vaihtaisi tuota aikaa mistään hinnasta.

Elämääni on kuulunut paljon myös synkkiä yksinäisiä sinkkupäiviä. Ne ovat tehneet minusta vahvemman.

Elämääni ennen miestäni on myös kuulunut useampi poikaystävä, nykyään niitä kutsutaan nimikkeellä expoikaystävä. Kukaan niistä ei ollut minulle se oikea.  Heidän kuuluminen elämääni on muokanut minusta sellaisen kun olen ja olen tyytyväinen siihen, millainen olen. Ketään heistä en toivoisi lapseni isäksi.

Nyt minulla on ihana mies, jonka kanssa tutustuttiin rauhassa toisiimme. Elettiin etäsuhteessa, muutettiin yhteen, mentiin kihloihin ja naimisiin. Kaikki rauhassa, meidän tahtiin.

En siis muuttaisi mitään elämästäni. Yritän muistaa tämän kaiken jos joskus käykin selväksi, että olen liian vanha saamaan omia biologisia lapsia (tai ikä vaikeuttaa tätä haavetta kovasti paljon). Elämä kuljetti minut tähän, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Ja muuta vaihtoehtoa en halua.

Ja juu, kyllähän minua vanhemmat ihmiset saavat lapsia, päivittäin. Eihän tässä sentään vielä ikäloppuja olla. Mutta kuitenkin, kun on se PCO:kin.