Nyt täällä on alkanut pelkäämäni kehitysvaihe, joka tällä hetkellä tuntuisi vieläkin raskaammalta mitä osasin edes odottaa: muru on innostunut kiipeilemään. Taidot ovat  vielä aika huterat (tällä kertaa ei kävelyn tapaan todellakaan odoteltu niin pitkään että taidot ovat menohalujen tasalla) ja itsesuojeluvaisto melko olematon. Virheistä oppimista ei myöskään ole juuri havaittavissa. Nää kun yhdistää siihen, että mulla on aika järjetön menettämisen pelko tuosta rakkaasta pienestä ja omat voimat ja ketteryys aika vähissä niin soppa on valmis.

Tällä hetkellä märisen täällä sohvan pohjalla keskellä yötä (en ollutkaan hetkeen valvonut keskellä yötä) sitä, että miten ikinä uskallan jättää tuota murua enää hetkeksikään silmistäni. Tässä muutaman viikon kiipeilyharrastusten aikana on käynyt useampaan otteeseen niin, että olen itse ollut lepäämässä sohvalla ja joku muu on vahtinut Murua. Ja sitten olen joutunut huomauttamaan, että tuolla se kiipeää hyvää vauhtia, tai niinkuin eilen hyökkäämään varmistamaan yliväsyneen taaperon kiipeilyharjoitusta kun muut ovat ihan eri huoneessa.

No ei siin mitää, niin kauan kun mitään ei sattunut. Mutta sitten. Mun äiti tuli eilen tänne mua auttelemaan (on nyt ihanasti ollut täällä useampana viikkona muutaman päivän kerrallaan kun mun jaksaminen on koetuksella). Lepäilin itse rankan päivän jälkeen lepotuolissa, paikkoihin sattui kun olin päivän aikana joutunut kantelemaan Murua poikkeuksellisen paljon. Mun äiti katsoi Murua. Tää oli eka kerta kun sitä on kiipeiluinnon alkamisen jälkeen kaitsenut joku muu kun mä tai mun mies. Ja olin todellakin ohjeistanut, että nyt kiipeillään ja tolkkua ei ole yhtään. Muru muksahti kaksi kerta sohvalta alas, jälkimmäisellä kertaa pää edellä. Tätä ennen se ei ole tippunut mistään. Ikinä. Kertaakaan. 

Että nyt sitten märisen täällä, että miten mä uskallan antaa mun äidin (tai kenenkään muunkaan) hoitaa mun lasta. Mun usko omaan jaksamiseeni tän kevään osalta on nojannut siihen, että mun äiti täällä auttelee mua tarvittaessa. Mahdollisen keskosajan lastenhoito on nojannut siihen, että mun äiti hoitaa tuota esikoista täällä jos mä olen hoitamassa esikoista kättärillä. Miehen tulo synnytykseen on nojannut siihen, että mun äiti hoitaa esikoista.

Mistä mä ikinä löydän luottamusta antaa vastuu murusta jollekin muulle jos olen itse saanut pidettyä sen turvassa havereilta ja muiden kanssa sitten muksitaan pää edellä tantereeseen? Muru ei siis ole ollut kenelläkään vielä hoidossa, hetkeäkään. Olen kerännyt rohkeutta. Nyt kerään rohkeutta siihen, että pystyisin edes hetkeksi itseni läsnäollessa antamaan vastuun murun kaitsemisesta jollekin toiselle. Yritän kovasti pitää noita yksittäistapauksina. Tsemppaan, että kyl tää tästä. Toisaalta mietin, että jos näiden varoitusten jälkeen edelleen annan jonkun muun katsoa murun perään niin annanko itselleni ikinä anteeksi jos jotain tapahtuu. Ja jos jotain vielä tapahtuu niin olen kusessa. Sitten viimeistään luotto on mennyt.

Ja joo, olen kuullut niitä teorioita, että sillähän se laps sitten oppii kun kukaan ei olekaan ottamassa kiinni ja jotain sattuu. Mutta mm. eilisen perusteella epäilen: muru on ensiavussa tai arkussa jos sen nyt laittaa opettelemaan kiipeilyä yrityksen ja erehdyksen kautta. Ei mitään tolkkua vaikka juuri äsken olisi tultu lennokkaasti alas. Muru ei juuri nyt ole siinä kehitysvaiheessa että hän nyt noin vain ottaisi opikseen. Kiipeilytaidot ovat myös vielä sitä luokkaa, että niitä havereita todellakin tulee jos kukaan ei ole niitä estämässä.

Mä meinasin ensin laittaa tuohon otsikkoon, että (yli)suojelevainen äiti. Mutta sitten en enää suostunut pitämään itseäni ylisuojelevana. Muru on tärkeintä ikinä mitään. Musta on ihan luonnollista yrittää pitää hänet ehjänä tästä eteenpäinkin. Hänen täytyy myös saada opetella uusia taitoja, en haluaisi karsia kiipeilymahdollisuuksia täysin. Mutta jonkun täytyy olla tukena, paikata puuttuvaa itsesuojeluvaistoa ja pehmentää muksahduksia. Neuvoa miten kannattaa toimia, miten alastulo hoidetaan. (Raskauden takia) se en aina voi olla minä. Mutta miten luottaa muihin?