Eroahdistus rantautui joulukuussa vihdoin ja viimein Pumpulipesäänkin. Olin pitkään pähkäillyt, että tuleeko tätä vaihetta meille lainkaan, samoten kuin vierastamistakaan. Ja ennen kaikkea minua oli mietityttänyt, että onko tämän vaiheen puuttuminen hyvä vai huono asia. Kun niin toitotetaan sitä, että se eroahdistus on terve vauvan/taaperon kehitysvaihe ja merkki hyvästä ja läheisestä suhteesta vanhemman kanssa. Väkisinhän sitä mietti, että onko meillä sitten jotenkin huono suhde.

No olinko sitten hyvilläni tästä kehitysvaiheesta? Kyllä ja en. Hienoa että Muru kehittyy. Se mihin mun oli vaikee suhtautua, oli että tämä Murun eroahdistus kohdistui lähinnä isään. Siis onhan se tosi ihanaa, että noilla on tosi läheinen isä-tytär-suhde ja onhan tuo nyt maailman paras isä niin kyllähän sen tyttökin on huomannut. Mutta väkisin sitä silti ihan vähän on harmistunut ja mustasukkainen siitä, että ei itse ole se kaikkein tärkein. Ei saa niitä leveimpiä hymyjä kun tulee kotiin. Ei ole iltaisin se jota seurataan. Kun jäi se vauva-ajan symbioottinen suhdekin väliin kaiken sen pumppailun tuoksinassa. Ja ihan vähän tuli syyllinen olokin kun itse olin tuon loppuvuoden niin poissaoleva ja mies hoiti mm joululomalla leijonan osan Murun hoidosta. Että ihan ansaitusti on vähän sivuutettu olo.

Ihan pahimpana mahdollisena ei tuo eroahdistus tainnut meille osua tällä kertaa, Muru kyllä osasi pahimmassakin vaiheessa päivällä välillä edelleen leikkiä itsekseen (no kai ny ku kotona oli ”vaan” isä), lahkeessa ei ihan koko aikaa roikuttu ja roikuta. Yöunet olivat joulukuun puolivälistä tammikuun alkupuolelle aika hukassa, yöllä herättiin useampaan otteeseen itkemään, välillä ei millään olisi rauhoituttu muuta kuin (siinä isän) sylissä nukkumalla (ja sylissä Muru muun muassa reissussa sitten välillä nukkuikin).

Äh, kuulostan tässä varmaan katkerammalta kuin olenkaan. Mutta taidanpa silti jatkossa panostaa entistä enemmän aikaa Mutun kanssa puuhasteluun, nyt kun voimiakin on alkanut tulla takaisin :).