Mä olen aika tavalla yllättynyt siitä, millaisia tunteita uusi raskaus on herättänyt.
On tietenkin sitä suunnatonta onnentunnetta ja tulevaisuuden odotusta. That’s given. Lisäksi on sellaista jännityksen tunnetta: miten tämä sujuu, jatkuuhan, millaisia raskausoireita tulee, miten jaksan raskaana pienen taaperon kanssa, entä millaista mahtaa sitten olla kun minulla onkin taapero ja vauva.
Yllätyksekseni jännitän myös synnytystä. Viime synnytys meni tosi hyvin. Nyt pelkään samaan aikaan sitä, että tämä toinenkin on keskonen sekä sitä, että tämä syntyykin täysiaikaisena. Keskosuutta ei tietenkään omalle lapselleen toivo ja se huolettaa mahdollisine komplikaatioineen (mitä jos tämä tulee vielä aiemmin ulos). Ja toisaalta, miten kauheaa olisi olla erossa tuosta esikoisesta, hylätä hänet kotiin ja olla hoitamassa uutta tulokasta, päiväkausia, viikkokausia. Paradoksaalista on, että pelkään myös samaan aikaan täysiaikaisen lapsen synnytystä – keskosen synnyttämisessäkin ponnistusvaihe oli raskas, mitä jos sieltä tulee nyt nelikiloinen mötikkä? Miten mä ikinä selviän.
Ehkä oudoin uuden raskauden herättämä tunne on kuitenkin syyllisyydentunne. Iloitsen ja riemuitsen uudesta pienestä ja silittelen masua, lepertelen (joo, jo nyt! Tiedän, olen vähän höpsö). Ja samantien poden valtavaa syyllisyyttä siitä, että ajattelen ja hempeilen tälle uudelle (oi, pahin oli kun kutsuin sitä vahingossa muruksi – siitä soimasin itseäni rankasti). Ihan kuin mun pitäisi kaikki ajat ajatella Murua. Ihan kuin jotenkin pettäisin hänet ajattelemalla tätä uutta vauvaa. Ihan kuin se, että riemuitsen tästä uudesta raskaudesta, merkitsisi jotenkin sitä, että riemuitsen ja arvostan Murua jotenkin vähemmän. Naurettavaa.
Taidan toisinaan olla myös epävarma siitä, tapahtuiko tämä liian äkkiä, onko ikäero liian pieni, miten jaksan. Selvimmin tämä tulee esille kun pähkin, että mitä mieltä muut ihmiset ovat, että kummastelevatko tätä kiirettä. Ja olen huolissani siitä, että jos/kun onkin ihan hemmetin rankkaa niin onko mulla silloin oikeus valittaa? Itsepähän valitsin.
Huomaan myös olevani huolissani siitä, miltä tuntuu kun oma rakkaus jakaantuu vielä kolmanteen osaan. Että riittääkö sitä rakkautta näille kaikille ihanille, yhtä paljon. Alanko tuntea oloni jotenkin sekavaksi jos/kun elämään tulee taas yksi tärkeä ihminen. Pirstaloituuko sydän liikaa?
Olen vahvasti ollut sitä mieltä, että rakkauteni Muruun ei vähene uuden tulokkaan myötä. Ja näin ajattelen edelleen. Mutta jotain saattaa kuitenkin muuttua: en ehkä näekään Murua enää niin maagisena olentona. Ainutlaatuisena, joo. Maailman parhaana, kyllä. Ihmeenä, ehdottomasti. Mutta pelkään, että joku ihan terävin kärki siitä maagisuudesta katoaa jos/kun täällä temmeltääkin kaksi pientä lasta. Äh, emmä tiä saako tästä nyt mitään järkeä.
Tiedän, että sisarus on paras asia maailmassa. Rakastan veljeäni ja katselen ilolla, miten läheisiä mieheni ja hänen sisaruksensa ovat. Haluan sen Murulle. Että hänellä on ainakin yksi tällainen tärkeä ihminen lisää elämässään. Joku, joka toivottavasti kulkee hänen rinnallaan koko hänen elämänsä ajan. Miksi siis musta tuntuu nyt, että tämä olisi jotenkin pois tai huono juttu Murun elämässä? Aina ei voi ymmärtää itseään. Onneksi tässä on monta kuukautta aikaa sopeutua ja saada tunteet järjestykseen :).
