Uudenlainen arvostus arkea kohtaan

Olen tässä lähiaikoina alkanut ihan uudella tavalla arvostaa tätä omaa perusarkea. Osannut hieman enemmän olla aidosti läsnä pikkuiselle. Iloita yhteisestä ajasta. Jaa mikä sai tämän aikaan?

No, aloin tuossa taannoin pohtia ja suunnitella tulevaa urapolkuani, mihin haluan viedä sitä seuraavaksi kun otetaan huomioon uusi tutkintoni. Eli että mikä minusta tulisi isona. Ja sitten näin ilmoituksen työpaikasta, jonka avulla yksi mahdollinen ja ihan mielenkiintoinen urapolku olisi auennut. Työ olisi alkanut 1.8., eli muutamaa viikkoa ennen vanhempainvapaan loppua. Lopulta en pystynyt kovin tosissani ajattelemaan tuon työn hakemista, aloin lähinnä vollottaa koko ajatuksesta. Eieieiei, en ole vielä valmis menemään töihin vajaan neljän kuukauden kuluttua, meidän Muru on silloin vielä kovin pieni, kehitykselliseltä iältään vasta 8kk.

Tajusin, miten ihanaa oikeastaan onkaan olla pienen kanssa kotona, saada osakseen niitä valattoman ihania hymyjä, kuunnella sitä jokellusta. En ole vielä valmis ajattelemaankaan töihinpaluuta. Olla niin paljon poissa pienen luota. Antaa jonkun muun nähdä valtaosat kävelemään ja puhumaan opettelusta. Ja pieni ei mielestäni ole vielä elokuussa valmis menemään hoitoon. Hän on niin kovin pieni vielä, enkä usko että hän saisi hoidossa kaikkea sitä huomiota minkä hän ansaitsee. Mikä etuoikeus onkaan olla hänen kanssaan kotona. Onneksi rahatilannekin on sellainen, että pystyn kyllä jäädä hoitovapaalle.

Tosin kaiken tämän ohella on oltava realisti. Niillä haaveilemillani urapoluilla voi milloin tahansa aueta once in a lifetime -työmahdollisuuksia, joten en nyt aivan täysin voi ummistaa silmiäni työmarkkinoista. Mutta kyllä sen pitää aika pirun mielenkiintoinen työ olla, joka minut tänä vuonna houkuttelee työnhakuun.

Jaa niin ja omalta osaltaan arjen arvostusta ja läsnäolotaitoa taitaa lisätä myös, että pieni nukkuu nyt toista viikkoa pitkät päiväpäiksynsä ulkona ja jo aiemmin aamun päikkärit siirtyi pinnikseen. Eli nyt alkaa omaakin aikaa olla päivissä oikein kivasti.

 

Edit: note to self: älä ikinä mainosta pitkiä pihapäikkäreitä: ne loppuu sitten välittömästi siihen. Eli saman tien kun julkaisin niin wääääää!

Työ ja raha Vanhemmuus Työ

Vastakkainasettelujen värittämä vanhemmuus

Vanhemmuuteen tuntuu liittyvän aimo kasa vastakkaisia teorioita. Ja jokaiselle teorialle tuntuu löytyvän sen paremmuutta toitottavat asiantuntijat ja sen puolesta fanittavat vanhemmat. Ja kokematon äiti on ihan pulassa sen suhteen, että kuka on oikeassa. Kasailin tähän joitakin vastaantulleita vastakkainasetteluja ja omia näkökantojani näihin mieltä kuohduttaviin kasvatusnäkökohtiin.

Perhepeti vs. oma peti
Perhepedissä kaikki nukkuvat samassa kasassa vuosia, se voidaan nähdä luonnollisena, vauvan kehitystä tukevana läheisyyden sinfoniana. Vauvat omassa pedissään taas nukkuvat turvallisesti, oppivat itsenäisyyttä, saavat unirauhan ja oppivat nukkumaan ilman ruokataukoja. Itse olen oikeastaan aika jyrkästikin ollut perhepedin vastustaja koko ikäni. Hassuinta perhepedissä on mielestäni ollut, että jossain vaiheessa sieltä pedistä monesti toinen vanhemmista muuttaa vallan eri sänkyyn, että mikäs perhe se sitten on. Hyvin useasti kun lapsille karttuu ikää niin yöunet tuntuvat yhdellä jos toisellakin huononevan.Ja perhepedistä irrottautuminen on toisaalta mielestäni turhan traumaattista lapsille. Oman vauvan myötä olen alkanut ymmärtämään perhepedin kannattajia. Olisihan se jotenkin… ihanaa. Mutta ainakaan itselle se ei kyllä edelleenkään sovi: pelkään että vauva joutuisi siellä jotenkin ahdinkoon ja pienen liikkeet ja ähinät häiritsisivät varmasti untani.

Tutti vs. peukku
Tuteista ollaan selvästi montaa mieltä. Kenelle ne ovat hyvä rauhoitteluväline, peukkua ergonomisempi imemisväline, kenelle suorastaan saatanan keksintö. Meillä pienen suuhun laitettiin Kättärillä tutti ennen kuin olimme oikeastaan muodostaneet asiasta mielipidettä. Ja kannustettiin käyttämään tuttia, että saataisiin voimistettua keskosen imemistä. Nyt meillä sitten on tutti, jota käytetään nukahtamisen apuna ja pahimmissa itkuissa rauhoittumisapuna. Haasteena vain on se nukahtaminen ilman tuttia jos esim. keskellä yötä havahtuu hetkeksi.

Imetys vs. pullo
Tämä vastakkainasettelu näkyy mielestäni nykyisin lähinnä asenteissa, joissa toisena ääripäänä on imetyksen ihannointi vauvalle ylivertaisena ravinnonlähteenä ja toisessa päässä äidin täysi oikeus valita syöttämismuoto perustuen mihin tahansa. Olen ollut yllättynyt, miten voimakkaasti kannatan imetystä. Siis silloin kun se suinkin vain onnistuu (jos ei onnistu niin pullo on ihan kelpo, eikä asiasta saisi potea huonoa äitifiilistä). En kertakaikkisesti ymmärrä äitien itsekkäitä perusteita korvikeruokinnalle: kun tissit menee pilalle, kun tissit on miestä varten, kun imetys sitoo, ei oo luonnollista… Hei camoon, sitä varte meillä nuo tissit on, että niillä ruokitaan jälkikasvua!

Sormiruoka vs. soseet
Olen oikeastaan vasta viime aikoina tullut tietoiseksi, että tästäkin vallitsee jotain kahtiajakoa. Että sormiruokailijat ei halua tuputtaa lapselle mitään soseita vaan asiassa mennään lapsen ehdoilla ja aktiivisella otteella. Tai jotain, en nyt niin tarkkaan ole tutustunut. Kaiketi nykyään olisi kovin trendikästä kannattaa sormiruokailua. Mutta tätä kahtiajakoa en jotenkin ymmärrä. Ajattelin, että menemme tässä sellaisina sekakäyttäjinä. Keskoselle on tärkeää lähteä kunnolla kiinteiden vauhtiin aikas nuorena, jolloin edellytykset eivät vielä ole niin hyvät sormiruokailulle. Siksikin siis soseet meillä kuuluvat jossain määrin nyt kuvioon. Mutta en näe siinä mitään pahaa, niitäkin syödään pienen ehdoilla ja kerralla aina sen verran kun tuntuu maistuvan ja muutenkin rennolla otteella. Ja tarkoituksena on aloittaa myös sormiruokailemaan tässä ohessa jahka siihen on edellytykset. Niin juu ja soseissakin on vielä se kahtiajako kotiruoka vs. kaupan purkit. Tässäkin musta sekakäyttö on paras: kotitekoista niin paljon kuin ehtii ja jaksaa ja sitten kun ei ehdi tai jaksa mukavasti tai on reissussa niin valmista purkkia. 

Kesto vs. kertakäyttö
Tässä kohdin ollaan joko maailmanpelastajia tai itsekkäitä helppouden hakijoita – noin niinku kärjistäen. Olin tässäkin ajatellut lähteä sekakäyttöön mutta toisin kävi (ainakin toistaiseksi). Liivinsuojuksissa on vallan käytössä kestot, jotka on paljon mukavammat. Merkkinä ImseVimse. Vaipossa mennään Pampersin kertakäytöillä, vaikka kaapissa olisikin kestoja. Jotenkin sitä silloin keskosaikana tottui noihin kertiksiin, enkä sitten ole vain saanut aikaiseksi vaihtaa niitä kestoihin. Sitä on jotenkin niin tottunut kertisten helppouteen, vaihto vaan ja roskikseen. Ja siihen, että kestot pysyy melko pitkäänkin kuivina niin että ei ole pakko olla joka välissä tarkistamassa ja vaihtamassa.

Unikoulu vs. Ööö… kouluttamattomuus? Tai siis pehmeät menetelmät
Yhdessä laidassa on lapsen opettaminen nukahtamaan itse vaikka se tarkoittaisi tuntien itkumaratoneja (lapselle ja äidille) ja toisessa laidassa lapsen nukuttaminen ja nukahtamaan opettaminen hempeänlempeänhitaasti ilman itkuja. Itselleni lapsen huutamaan jättäminen tuntuu jotenkin julmalta luottamuksen pettämiseltä. Ymmärrän sen perustelun ja tarkoituksen (lapsi oppii taidon nukahtaa itse ja saa sen jälkeen yhtenäisemmät unet), mutta keino on mielestäni turhan raju. Mutta on varmasti tilanteita, joissa tähänkin on turvauduttava. Toivottavasti meillä ei jouduta.

Lapsentahtisuus vs. kellorytmi
Sitten on tämä, että joko vauvaa syötetään silloin kun sillä on nälkä ja nukutetaan kun nukuttaa tai sitten siihen kehitetään enemmän tai vähemmän tarkka kelloon perustuva rytmitys. Meillä noudatetaan aika pitkälti vauvantahtisuutta. Paitsi jos lähetään liikkeelle niin pyritään syömään sitä ennen. Ja illalla syödään monesti tiiviimmässä tahdissa että päästään nukkumaan ennen yliväsyä. Nykyään monesti myös ennen pitkiä päikkäreitä syödään myös. Pyrin yleensä kuitenkin siihen, että juuri kahta tuntia lyhempää väliä ei ruokailuille tulisi. Itseäni vakiintumaton ryrmi rassaa, mutta kun pieni nukkuu miten milloinkin eikä selvästi ole vielä kovin rytmissä niin minkäs teet. Nälässä ja väsyssä en pientä ala pitämään että oman päivä helpottuisi.

 

Yksi asia jaksaa ihmetyttää. Miksi oikeastaan on niin voimakasta vastakkainasettelua. Miten niin erityyppiset toimintatavat voi muka olla niin oikeita. Eikös se Saukkekin joskus jo aikaa sitte todennut, että vastakkainasettelun aika on ohi. Miksi vanhempien hyvyys kuitenkin tunnutaan määrittelevän sen mukaan mikä milloinkin on trendikästä ja mihin asettuu näissä erinäisissä vastakkaisissa kasvatustavoissa. Hulluutta. Johon melkein-ihan-pikkasen meinaa itsekin lähteä mukaan. Älytöntä.

Perhe Lapset