Näin (ensimmäisen) pienen lapsen äitinä mitä yllättävämmistä asioista saattaa tulla Mount Everestin kokoisia vuoria, jotka vaativat vähintäänkin … no … vuorikiipeilyä vastaavaa varustautumista. Tälläiseksi voi muotoutua muun muassa parin tunnin ravintolavisiitti Helsingin keskustaan.

Ulkopaikkakuntalaiset kaverit kyselivät perjantaina lounasseuraa lauantaille. Ja sain päähäni, että JOOO, mekin. Ja voi miten jännitin sen seuraavan vajaan vuorokauden. Ei siis oltu aiemmin kertaakaan vielä käytetty julkisia kulkuneuvoja, eikä oltu muutenkaan visiteerattu muuta kuin neuvolassa, keskoskontrolleissa ja kerran kaverin kotona. Nyt luvassa oli SUURI SEIKKAILU Helsingin keskustaan yli puolen tunnin bussimatkoineen. Hurrrrjaa.

Etukäteen yritin rauhoitella itseäni. Että pahin mitä voi tapahtua, on että vauva itkee. Ja ei itku nyt loppujen lopuksi niiiin vaarallista ole, sen paremmin vauvalle kuin ympäristöllekään. Silti mielessä häälyi erinäisiä bussionnettomuuksia ja ravintolastakin pelkäsin saavamme suurinpiirtein isorokon mukaamme.

Asiaan valmistauduttiin huolella. Pyrittiin valitsemaan sopiva ravintola. On muuten hankala löytää taatusti vauvaystävällistä ravintolaa. Kaikissa tällaista etsivissä keskustelupalstaketjuissakin päädytään lopulta vain keskustelemaan siitä, onko sen vauvan kanssa ylipäätään syytä mennä ravintolaan. Itsellä kriteereinä olivat, että pöydän viereen mahtuvat vaunut, kunnon hoitohuone on lähettyvillä, ei kovaa musiikkia ja ajatus siitä, että emme häiritse romanttisella illallisella/lounaalla(!?) olevaa naapuripariskuntaa. Ravintolaksi valikoitui keskustan La Famiglia, ainut joka taajaan esiintyi niissä keskusteluketjuissa (ja olisi sentään jotenkin uusi tuttavuus ulkopaikkakuntalaisille perusrossojen sijasta).

Lisäksi hoitolaukun pakkaamiseen ja pakkaamisen suunnitteluun käytettiin erinäisiä tunteja. Hoitolaukkuun (ja lisälaukkuun) päätyi lopulta mm. kahdeksan (!!!) vaippaa, kolme vaatekertaa, viis harsoa, kolme kuolalappua, viis tuttia ja vaihtoimetyspaita. Njoo mutta kulkivathan ne helposti vaunuissa.

Ja kuinkas sitten kävi. Pieni nukkui molempiin suuntiin bussissa. Ja jatkoi ravintolassakin vielä torkkujaan. Ravintolassa vaunut saatiin rauhalliseen nurkkaukseen ihan pöydän viereen. Inva-WC hoitopöytineen oli ihan vieressä. Ympärillä muita lapsia, joten oman lapsen kitinätkään eivät aiheuttaneet huonoa omaatuntoa (heh, paitti itteä häiritti niiden muiden, leikki-ikäisten lasten kiljahtelu :D. Oma muru oli suuren osan ajasta hiljaa sylissä ja kitinäkin oli niin hiljaista, että tuskin kuului edes naapuripöytään). Hoitolaukusta ei tarvittu kuin yksi harso ja yksi kuolalappu, tuteissakin riitti se matkallakin suussa ollut.

Emme ryhtyneet lopulta julki-imettäjiksi. Kun kuulemma se häiritsee joitakin (vaikka musta se on vaan maailman luonnollisin asia. Kunhan ei sitä koko tissivarustusta nosta lapsen eteen koko kansan nähtäville). Täytyy kyllä sanoa, että Inva-WC ei ole mikään hehkein imetysympäristö. Siinä pöntön päällä istuessa ei mitään kovin intiimiä tunnelmaa saa aikaiseksi. Imetys oli muutenkin meidän ainut pieni haaste. Vaavista se vessa oli selvästi hyvin mielenkiintoinen paikka eikä millään olisi maltettu keskittyä syömiseen. Imetysasennon löytäminen oli toki myös hieman haasteellista kun kotona ollaan aina sohvalla imetystyynyn kera.

Kaikkinensa voin siis suositella La Famigliaa ensimmäiseksi ravintolakokemukseksi kera beibin. Tilat oli kunnossa (paitsi se vessa) ja ruokakin oli ihan jees. Mutta mihin kannattaisi suunnata seuraavaksi?

En nyt tiedä, minkä verran lopulta nautin tuosta reissusta. Koko ajan jännitin hieman ja keskityin aikalailla täysin vauvaan. Keskusteluun ja ruokailuun keskittyminen oli siis hieman hakusessa. Mutta en ollut odottanutkaan mitään suurta nautintoa. Vaan ensimmäistä kokemusta vauvan kanssa kulkemisesta ihmisten ilmoilla. Ja sitä kautta kenties rohkeutta lähteä matkaan myös toisen kerran, ehkä jo vähän rennommilla fiiliksillä. Ja mikä voittajafiilis olikaan: me selvittiin hengissä!