Mulla on varsinkin viimeisen parin viikon aikana ollut välillä perin kummallinen olo. Ihan kuin keho olisi surullinen, tai masentunut, tai uupunut. Siis henkisesti olo tuntuu olevan suht jees. Katson onnellisena kun pieni tuhisee sylissä, tai hymyilee antaumuksella tai mitä ikinä. Odotan innolla kevättä (teen kovasti suunnitelmia puutarhan paranteluksi) ja pienen kehitystä. Tai on henkisestikin ehkä yksi oire: epäsosiaalisuus kun en oikein jaksaisi olla tekemisissä muiden kuin miehen ja vauvan kanssa. Mutta fyysiset oireet on hallitsevammat. Varsinkin monesti aamulla ja illalla (eli silloin kun on muutenkin väsyneimmillään) keho tuntuu jotenkin nuupahtaneelta, raskaalta. Jalat painaa tonnin, sydän on raskas, kurkussa tuntuu ehkä pientä palan tunnetta. Ei ole kiva tunne ei. Ristiriita fyysisen ja henkisen olon välillä on suuri. 

Alunperin ajattelin, että tämä on jotain hormoniperäistä. Ainoat negatiiviset ajatukset ovatkin liittyneet lähinnä siihen, että voi ei, onko tämä nyt jotain synnytyksen jälkeistä masennusta (joka ilmeisesti synnytyksen jälkeisen hiusten lähdön tavoin saattaa tulla monta kuukautta viiveellä). Joskus aikanaan kun söin jotain teroluteja tai mitä ikinä niin oli kanssa tällainen kehon ja mielen ristiriita kun kurkussa oli tennispallon kokoinen pala kuin juuuri olisi alkamassa itkeä vaikka henkisesti olo oli mitä parhain. Tuolloin fyysinen puoli alkoi vaikuttaa henkiseen puoleenkin, mutta nyt en ole samaa niin selvästi huomannut.

Eilen viimein aloin toden teolla miettiä, että myös toinen tunne on tätä lähellä. Että mitä jos tämä onkin masennuksen sijasta jonkinlaista uupumusta. Mutta mistä mä nyt sitten olisin uupunut. Kun kaiket päivät tulee vain rötvättyä kotona sohvalla tai lattialla makaillessa. Kun mieskin on niin hyvin vauvanhoidossa mukana, että saan joka ilta ja vkloppu levähdyshetkiä. Kun vauvakin nukkuu kaiketi keskivertovauvaa melkeinpä paremmin.

Mutta siis. Eihän tässä juuri ole levähdetty viime vuosina, työuupumuksen partaalta siirryttiin raskaana gradua kirjoittelemaan (let’s face it, aika pitkää päivää tuli loppuajat vedettyä), siitä sitten keskosta hoitamaan (ja edelleen sitä gradua kirjoitettiin kun olisi pitänyt toipua synnytyksestä ja kaikesta) ja vauvan hoitoon. Keskosuus on omalla tavallaan rasittanut henkisesti, vauvan mukaanaan tuomasta suuresta elämänmuutoksesta (johon ei vielä ollut valmis) puhumattakaan. En myöskään ole oikein oppinut rentoutumaan vauvanhoidon lomassa. Päikkäriajat pieni on sylissä ja olen koko ajan hipihiljaa ja valmiudessa nukuttaa pieni takaisin uneen. Valveillaoloajat pähkin että milloin pitäisi mennä nukkumaan ja minkä verran pieni kaipaa seuraa ja aktiviteettiä. Mihinkään omaan en silloin osaa edes puolella silmällä keskittyä (tai tunnen perin huonoa omaatuntoa). Öisin keskeytyksetöntä unta saa korkeintaan kolme tuntia kerrallaan. Arkena unet jää noin kuuteen tuntiin, viikonloppuna voi hätinä saada joskus 8h kasaan.

Että ehkä sitä uupunutkin voisi olla. Silti asian ajattelukin jo tuntuu jotenkin nololta. Kun monilla on vielä paljon rankempaa, olenko minä sitten niin heikko. Että kun vauva on melko helppo ja mies on auttamassa paljon. Vaikka uupumus-diagnoosin sulattelu on yleensä ollut aina helpompaa kuin masennusdiagnoosin, niin nyt on ehkä toisinpäin. Kun synnytyksenjälkeinen masennus on ihan sairaus jolla on tunnustetut hormonaaliset syynsä joihin itse ei voi vaikuttaa. Uupuminen taas on jotenkin heikkoutta.

Noh, niin tai näin. Toistaiseksi ei olo ole vielä mikään hirvittävän kauhea. Kyllä tämä vielä menee. En vielä koe tarvitsevani apua (paitti mieheltä, jonka toivon hoitavan iltoina ja viikonloppuina pientä niin mä voin kunnolla rentoutua). Enemmän tämä on tällaista ”toivotaan että ei mene pahemmaksi” fiilistelyä. Tää blogin pitäminen voi nyt myös olla vähän epäsäännöllisempää. Pyrin entistä voimakkaammin siihen, että en ajattelisi että tänne ”pitäisi” jotain kirjoitella. Vaan kirjoitan silloin kun huvittaa/tulee jotain sellaista vastaan, ett ”nyt pitää kirjoittaa”.