Miltä näyttää keskosen huone

No se voi näyttää vaikka tältä, vielä 5kk syntymän jälkeenkin:

150228_islanhuone.jpg

Ainakin jos perhe on muuttanut ensimmäisen raskauskolmanneksen lopulla. Ja tuleva äiti on kirjoitellut gradua ja suunnitellut hoitavansa sen lapsenhuoneen kuntoon sitten viimeisten 2kk aikana ennen laskettua aikaa. Ja kyllähän mä siis teoriassa tiesin, että se lapsi voi tulla etuajassa. Äitillenikin aikanaan puhuin että se vois tulla remppa-avuksi jo ennenkuin se gradu on valmis. Paitsi että siinä gradussa olikin sitten vähän enemmän hommaa ja se kirjoittaminen oli aika tiivistä.

Eikä siinä mitään, eihän tuo vaavi tuota huonettaan vielä mihinkään tarvitse. Aikaisintaan puolen vuoden päästä voisin nähdä tällä huoneella jotain käyttöä (jos pieni siirtyisi sinne nukkumaan, tosin ei lainkaan välttämättä vielä tuolloinkaan). Mutta jos tämä tätä menoa etenee niin ei tuolla kyllä puolen vuoden (tai vuoden) päästäkään ole vauvan mentävää koloa. Yllättävän vaikee löytää aikaa ja energiaa purkaa loppuja muuttolaatikoita. Säilytystila alkaa myös olla jo vähän kortilla muissa huoneissa, siihen tarvitsisi löytää jotain ratkaisuja kanssa.

Juuri nyt vauva pärjää hyvin muissa huoneissa: sänky on meidän makkarissa, hoitopöytä eteisessä vessan vieressä ja lelut olohuoneessa. Lastenhuoneessa on sentään sen verran lattiatilaa, että sinne juuri mahtuu säilytykseen turvakaukalo, vaunukoppa ja lelukaarellinen leikkimatto (koska muuten ne kaikki olisivat ihan kissankarvoissa).

Niin ja tämä postaus oli oma vastaiskuni Lilyssä nyt taajaan näkyviin lastenhuone-esittelyihin :).

Koti Sisustus Lapset

Menetyksen pelko

Olin kuullut jo ennen raskautta, että yksi äitiyteen liittyvistä tuntemuksista on pelko, että menettää lapsensa. Ja jo raskauden alkuajasta lähtien sitä pelkäsikin. Alkuraskaus oli piinaavaa kun keskenmenoriski oli vielä suuri ja itsellä oli takana yksi keskenmeno. Mutta keskenmenoriskin jälkeenkin sitä oman pienen menettämistä pelkäsi ja pyrki tekemään KAIKKENSA, että pienellä olisi kaikki hyvin. Itsellä tämä tarkoitti raskausajan ruokavalion noudattamista, raskausdiabetesruokavaliota, raskaiden esineiden nostamisen välttelyä ja raskaammasta liikunnasta luopumista. Mutta todellisen menetyksen pelon oppi tuntemaan vasta, kun pieni oli saapunut maailmaan.

Joskus alkuaikona olin hetkittäin melkein pahoillani siitä, että tulin raskaaksi, sain lapsen. Mikään ei ole ennallaan, mikään ei tulisi enää ennalleen. Koska ennen tätä kaikkea ei ollut mahdollista kokea niin pohjatonta surua kuin mitä oman lapsen menettäminen aiheuttaisi. Hetkittäin tuntui, että olisi parempi kuin tällaista onnea ei olisi ollutkaan. Koska silloin ei myöskään olisi näin suurta menettämisen pelkoa. Ja mahdollisuutta niin syvälle surulle. Oman lapsen menettäminen muuttaisi itseä niin peruuttamattomasti, että ehkä yksinkertaisempaa olisi ollut olla saamatta koko lasta. Sittemmin päivä päivältä pieneen on rakastunut yhä syvemmin. Eikä mikään muu enää tunnu mahdolliselta, pieni on elämässäni ja juuri niin kuuluu olla.

Menetyksen pelko johtaa suojeluvaiston voimistumiseen. Minulla tämä on johtanut muun muassa muiden ihmisten välttelyyn. Että ei pieni vain saisi mitään pöpöä. Mieli ei suostu uskomaan, että meidän viiskuukautinen about kuuskiloinen pieni ehkä jo kuitenkin saattaisi selvitä siitä flunssasta hengissä. Vaikka toisaalta odotan innolla, että pieni kehittyy ja kasvaa, alkaa ryömiä, kontata, kävellä, juosta, leikkiä ym. Niin toisaalta olen kuitenkin kauhuissani siitä, että mitä jos se sitten löytää lattialta tai jostain jotain pientä, laittaa sen suuhunsa ja tukehtuu. En edes uskalla miettiä, mitä kaikkia vaaroja kotona ja ulkona vaanii. Ja ihan jo pelkkään nukkumaan laittamiseen liittyy oma vaaransa.

Toisinaan kun katson pientä sylissä hymyilemässä ja kujertelemassa niin jostain eksyy mieleen ajatus. Mitä jos en huomenna kuulisi tuota maailman ihaninta ääntä. Ajatus täytyy sysätä kiireesti mielestä. Koska en tiedä, miten ikinä selviäisin siitä. Koska pelkkä ajatuskin sattuu niin paljon, että ei saa henkeä.

Perhe Lapset Vanhemmuus