Meidän pienestä tuli jotenkin salakavalasti sylipäikkäröitsijä. Alussa sylissä vietetyt päiväunet tulivat kaiketi kenguruhoidon jatkoksi. Ensin vain yhdet-kahdet päivän lukuisista päiväunista vietettiin sylissä, sitten pikkuhiljaa sylipäikkärit valtasivat alaa. Pyrin kuitenkin pitämään huolen, että osa päikkäreistä nukuttaisiin kehdossa. Sitten hiljalleen kehtopäiväunet kuitenkin loppuivat. En ole ihan varma, mutta tammikuisella itkuisuudella saattoi olla osuutta asiaan. Sen muistan, että pikkuhiljaa pienen rauhoittelusta kehtoon tuli operaatio, joka kesti monesti yhtä kauan kuin itse unet sen perään.
Ja tuntuu ihanalta kun pieni nukkuu sylissä päiväunet. Nukuttaminen on yleensä helpompaa ja nopeampaa. Aluksi päikkärit nukuttiin kenguruhoitoasennosta, masu masua vasten. Voi se oli ihan parasta. Siinä oli niin lähikontaktissa, pieni lämmin sinä tuhisemassa ja tuoksumassa maidolle. Pikkuhiljaa siitä rintakehältä piti siirtyä kyynärtaipeeseen: pieni alkoi niin nostella ylävartaloaan ja katsella maailmaa rintakehällä ollessaan, ei malttanut nukahtaa. Mukavaa tässäkin on: pieni edelleen lähellä, voi tuijotella suloista tuhisijaa. Juuri nyt on kätevä kun pystyy tyynnytellä ripeästi takaisin uneen kun päikkärit meinaavat nyt vallan katketa kesken. Ja neuroottinen mamma voi tarkistella myös pienen hengitystä aina halutessaan: pieni tuntuu olevan hyvässä turvassa. Kun pieni tuhisee uniaan, mamma katsoo Netflixiä.
Mutta pikkuhiljaa ovat myös ilmenneet sylipäikkäreiden ongelmat:
- Pieni heräilee pienestäkin äänestä varsinkin päikkäreiden alkuosassa. Sylissä pitäessä pitää olla hipihiljaa paikallaan. Pelkkä peukun nivelen naksahtaminen voi herättää pienen. Käy vähän raskaaksi istua jäykkätönkkönä, joskus huonossakin asennossa.
- Vieraiden vastaanotto tai esimerkiksi ruokaostosten vastaanotto on hankalaa, pienen unet häiriintyvät ja unirytmi menee sekaisin. Jos pienen herättää ennenaikaisesti, saattavat päiväunet mennä vinksinvonksinsekaisin, mikä voi aiheuttaa kitinää, itkua ja pitkää nukutusprosessia seuraavilla päikkäreillä.
- Oma vessahätä on haaste. Päivän pitkät iltapäiväunet kestävät monesti neljäkin tuntia. Joskus hätä iskee jo ensimmäisen tunnin jälkeen. Siinä sitä sitten on jumissa.
- Omat syömiset on haaste. Mitä jos neljän tunnin päiväunet alkavatkin yhdentoista maissa ennen omaa lounasta. Ja aiemmin pelastuksena vierellä olleet välipalapatukatkaan eivät enää oikein pelasta, koska pieni herää siihen rapinaan kun avaa patukkaa.
- Asento ei välttämättä ole pienelle aina kaikkein ergonomisin. Eikä kyllä äidillekään.
- En pysty tekemään juuri mitään päiväunien aikana. Juuri nyt tämä vielä menettelee: Netflixissä on vielä mielenkiintoista katsottavaa, en ole kyllästynyt sohvaan ja pieni nukkuu useinmiten aamuisin yöuniaan vielä noustuani ja ehdin siinä kohdin tovin olla esim tietokoneella.
- Sylissä ei päikkäreitä voi nukkua ikuisesti. Joskus voi perheeseen tulla toinen pieni, joka valtaa sylin. Tai pitää mennä päivähoitoon. Hyvät tavat oppisi kenties paremmin nuorena.
Nyt vaihtoehtoja on kolme: kestää huonot puolet ja nauttia sylipäikkäreistä edelleen (osa huonoista puolista korjaantuu kun päiväunirytmi tasaantuu, mutta suuri osa jää jäljelle). Siirtää sylipäikkärit mahducaan tai kantoliinaan (monet huonot puolet kyllä silti taitaisivat säilyä, mutta oma liikkuvuus ja arjen sujuvuus lisääntyisivät. Tämä toimii ehkä parhaiten suunnitelma B:nä). Tai siirtyä viettämään päiväunet vaunuissa/pinnasängyssä (tämä olisi kai se suositeltu ratkaisu. Eli suunnitelma A).
Juuri nyt en ole sylipäikkäreitä lopettamassa, odottelen että päiväunien nukkumiseen noin muuten tulisi jotain järkeä. Nyt on vissiin joku vaihe menossa niiden osalta ja odottelen ensin, että tuo vaihe loppuu/tasaantuu. Kirjailin näitä kuitenkin tänne ylös, ettei asia unohtuisi ja vakaa ajatus siirtyä sylipäiksyistä muihin ratkaisuihin pysyisi mielessä.
