Mies oli isyysvapailla seitsemän viikkoa, palasi töihin eilen. Loman alussa osasin ottaa ihan rennosti, mutta viimeisinä parina viikkona hiipi enenevissä määrin mieleen paniikki. Miten jumaskekka tästä selviää kunnialla (taisin stressata itseni ihan jumiin, äkäiseksi, stressipäänsärkyyn ja ties mitä)? Kun on

• vauva (7vk), joka viihtyy pääosin sylissä (erityisesti väsyneenä vaatii myös jatkuvan liikkumisen), syö tissiä usein, ei suostu käyttämään tuttia, ei suostu olemaan manducassa, ei meinaa osata nukahtaa tai varsinkaan pysyä unessa (maanantaina laskin 10 nukahtamista ja pikaista heräämistä ennen pidempiä päiväunia). Imetysasennotkin vielä hieman rajoittuneet alun hankaluuksista johtuen.
• taapero (1v10kk), joka on tottunut saamaan paljon huomiota. Joka kovasti pitää pikkusiskosta ja haluaa olla taputtelemassa ja silittelemässä, voimienhallinta kuitenkin vielä ihan olematonta. Haluaisi olla usein äidin sylissä. Ei osaa vielä kunnolla syödä itsenäisesti, vaan häntä täytyy syöttää. Vaatii toisinaan nukuttamista. On ihan lähiaikoina alkanut uhmaamaan ja kukaan ei oikein vielä osaa kunnolla suhtautua tähän uuteen upeaan kehitysvaiheeseen.
• äiti, joka ei haluaisi, että lapsen itkuun ei reagoida heti. Jonka kroppa ei kestä kovin pitkiä kanniskeluja, keskivartalolihakset vetävät ihan jojoon. Stressaantuu lasten epämukavuudesta ja hädästä. Olen äärivarovainen ja haluan välttää tapaturmat (ja pahan mielen).
• päivärytmi, jossa lapset heräävät suurinpiirtein samaan aikaan ja menevät pidemmille unille suurinpiirtein samaan aikaan.

Ensimmäiseen päivään mahtui sekä rauhallisempia hetkiä että kaaosta. Aamupuurot saatiin syötyä kun samaan aikaan syötti taaperoa ja hetkutti vauvan sitteriä. Pihalla saatiin touhuttua esikoisen kanssa kun vauva nukkui vaunuissa vajaan tunnin. Ja nukahtivatpa nuo lopulta päiväunillekin, melko lyhyille mutta kuitenkin. Mutta sitten oli niitä hetkiä kun piti vaihtaa esikoisen kakkavaippa ja vauva vain itki. Ja se kun vauva itki lounasta valmistellessa ja lounaan aikaan niin että taaperokin itki. Ja kun taapero päätti sitten vielä alkaa leikkiä ruokalautasella juuri kun olin saanut homman hanskaan (eli kuopuksen nukahtamaan syliin samaan aikaan kävellen ja syöttäen esikoista). Tänä toisena päivänä minulla oli apujoukkoina sukulaistyttö, hän piti seuraa Murulle ja hoiti syöttämiset, auttoi ihan hurjan paljon ja sukulaistyttö sai samalla toivomaansa hoitokokemusta – huomenna uusiksi :).

Vielä olen jotenkin vähän kuutamolla, että miten sitä oikein hanskaa ihan ne perustilanteet:

• Kun kaikilla on nälkä yhtä aikaa
• Kun vauvaa pitää imettää taaaaaas ja taapero alkaa olla täysin tylsisitynyt omaan seuraansa
• Kun olisi kiva mennä taaperon kanssa ulos, mutta vauvalla ei ole uniaika tai hän ei suostu nukkumaan
• Kun esikoiselle pitäisi vaihtaa vaippaa/tehdä aamurutiineja tai mitä ikinä ja vauva on väsytylsistynyt ja vain itkee jos ei ole sylissä
• Sisällä hengailut kun esikoinen on koko ajan vauvan kimpussa
• Kun molemmat pitäisi nukuttaa yhtä aikaa, mutta eri paikkoihin
• ja miten ihmeessä tuon vauvan saisi pysymään unessa niin että sitä ei tarvitsisi nukuttaa sen kymmentä kertaa (kirjaimellisesti)

En usko, että tulen järin suuresti nauttimaan tästä lähimmästä vuodesta. Olenpa veikkaillut, että nyt alkoi elämäni kauhein vuosi. Ja se on ihan okei (saanhan kuitenkin aina välillä valittaa tänne miten p**:stä tämä on?). Näen tämän vuoden (vauva-ajan ylipäätään) sellaisena sijoituksena tulevaisuuteen. Ja kyllä tähän tulevaan vuoteenkin ihan varmasti niitä upeitakin hetkiä sisältyy… sisältyyhän?

Kaikki vinkkivitoset otetaan vastaan, miten näiden kahden pienen kanssa selviää hengissä, järjissään ja tästä ehkä jopa (osan ajasta) nauttien? Rentoutta tän mutsin pitäisi ainakin löytää roppakaupalla, mutta miten ja mitä muuta tarvitaan?