Multa on hiljakkoin kysytty useampaan otteeseen, että onko vauva-arjessa kaikki ollut sellaista kuin oletin, onko jokin asia yllättänyt. Piti oikein miettiä. Laitanpas tännekin ylös, että mitkä asiat sitä oikein yllättikään. Ainakin tällaisia asioita tuli mieleen:

Nukkumiset ovat yllättäneet mut. Tiesin kyllä, että vauvat ja tuoreet vanhemmat nukkuvat huonosti. Mutta että miten suurelta osalta se elämä oikeasti pyörii nukkumisten (tai nukkumattomuuksien) ympärillä. Että vaikka se pieni periaatteessa nukkuu yli 15h vuorokaudessa niin se koska se nukkuu ja missä se nukkuu tuntuu aina olevan mielen päällä. Koska, eli minkä verran yöllä ja milloin päivällä pitäisi tajuta laittaa torkuille (ja paljonko ne torkut kestää) ja missä, eli omassa sängyssä vai sylissä ja jos nukkuu sylissä niin meneekö koko vauva siitä pilalle. Meille sentään oli alusta asti selvää, että perhepetiä ei meille tule, lääkärikin kielsi sen keskosen kohdalla jyrkästi (mutta myönnettäköön, mielessä on välillä vilahtanut että pitäisikö tästä perhepetiasiasta joustaa kun pieni tottuu olemaan muuten niin paljon lähellä ja sitten yön tullen itketään lohduttomasti kun pitäisikin mennä yksin omaan sänkyyn). Päivällä meillä ollaan paljon sylissä. Jotenkin se on helpompaa kuin nukuttaa pientä ensin omaan sänkyyn puoli tuntia ja sitten se herääkin johonkin rasahdukseen puolen tunnin unien jälkeen. Ja tykkään pitää pientä sylissä. Ja yllärinä tuli se, miten paljon pieni piti nukkuessaankin ääntä, välillä on ollut vaikea erottaa, mihin ääneen kuuluisi reagoida. Mutta tämä on ainakin osittain ollut nimenomaan keskosen ominaispiirrettä.

Olin aina jotenkin pitänyt itsestäänselvyytenä, että pieni vauva veisi kaiken ajan ja pitänyt hassuna kun äidit kaipaavat omaa aikaa. Että tottakai se lapsi tulee ensin ja pitäis ymmärtää että oman ajan aika on myöhemmin. Mutta kun tosiaan ollaan siinä, että pieni ei edes päikkäreitä ole omissa oloissa, tai vaikka olisikin mutta joudut kuitenkin koko ajan kuulostelemaan ja olemaan hälytystilassa. Itselleni tuli siis yllärinä, miten itse reagoin tähän intensiiviseen äiti-vauva-symbioosiin, miten rankkaa se on. Päiviin toden totta kaipaa hengähdyshetkeä, omaa aikaa, vähintään puolta tuntia (rehellisesti sanottuna vähintään tuntia) niin että ei ole vastuussa siitä pienestä naperosta. Ei ole ihokontaktissa. Voi tehdä mitä lystää, kuten käydä lenkillä tai lukea romaania tai kirjoittaa tätä blogia. Keskosuuden tuoma onni on, että mies oli heti täysipainoisesti ja tasavertaisesti mukana vauvanhoidossa, syöttämisestä lähtien. On helppo irrottautua kun voi luottaa toiseen täysin. Ja miehelläkin on itseluottamusta. Ja kovin mielellään on paljon pienen kanssa iltaisin ja viikonloppuisin.

Niin juu ja nukkumisen lisäksi imettäminen on koko ajan mielenpäällä. Imettäminen on ihanaa. Mutta myös rankkaa. Imettämisessä on yllättänyt, miten rankalta tuntuu kun pitää koko ajan olla saatavilla. Lapsentahtisessa imetyksessä ei (varmaksi) tiedä milloin se nälkä iskee seuraavan kerran. Ja mihinkään ei voi (ilman erityisjärjestelyjä) lähteä ilman vauvaa, kun tissien pitää koko ajan olla saatavilla, mikä joinain hetkinä tuntuu ehkä vähän ahdistavaltakin. Ja yöllä tulee toivottomia hetkiä, ”joko taas, en millään pääsisi sängystä ylös”. Helpottaa kun vauva osaa syödä pullosta, on henkisesti tärkeää, että pidemmän hengähdystauon periaatteessa halutessaan kyllä saa. Vaikka tuota mahdollisuutta ei kovin usein käyttäisikään.

Imetykseen liittyen tuli myös yllärinä, miten paljon stressaa sen kanssa, riittääkö se maito. Joka paikassa painotetaan ensimmäisten viikkojen tärkeyttä että vaikuttaa koko imetykseen minkä verran vauva imee ja tyhjentää tissejä sinä aikana. Mulla ensimmäiset viikot meni perseelleen ja tietenkin nyt sitten hermoilen sen takia vaikka jos maito on kerran noussut vauvan tarvitsemalle tasolle, ei sen lapsentahtisella imetyksellä siitä pitäisi yhtäkkiä laskea. Mutta kuitenkin sitä pelkää, että mitä jos se nyt ei riitäkään. Jos juuri seuraavalla imetyksellä se loppuu kesken. En käy enää lainkaan saunassa kun olen huomannut, että saunan jälkeen väliaikaisesti maitoa tulee vähemmän. Ennen vauvan tuloa olin kovasti ajatellut, että korvike on myös ihan OK jos se imetys ei suju. Mutta nyt korvike on kuitenkin tuntunut itse pirulta ja imetyksestä on tullut elämää tärkeämpää (syytän keskosuuteen liittyviä ajatuksia, keskosten osalta rintamaitoa on entisestään painotettu ravintona ja vastustuskyvyn buustaajana).

Ensimmäiset syyllisyyden tunteet on myös yllättäneet. Kun on väsy ja pieni ei suostu olla lainkaan omissa oloissaan, edes sitä hetkeä että saisi oman ruoan lämpiämään niin sitä on saattanut olla vähän äkäinen. Mielessään. Ehkä vähän epätoivoisesti kysäissyt joskus että mikäs sua nyt oikein vaivaa. Tai ihan vaan katsonut lapsen itkusta punaisia kasvoja ja kyyneleiden täyttämiä silmiä. Vaikka olisi rauhallisesti ja rakastavasti lohduttanut parhaansa mukaan. Niin silti mieleen hiipii syyllisyys. Että miksi hermostuin. Miksi en saa lohdutettua, miksi en saa autettua pientä kiljukaulaa.

Mut on myös yllättänyt se, miten vastenmieliseltä kotoalähtö on tuntunut. Joo joo keskosuuteen liittyvä infektioriskin painottaminen on tähän varmasti vaikuttanut. Mutta ei sitä nyt kaikesta erakoitumisesta voi syyttää. Olin kuvitellut, että ottaisimme jonkun mukavan vauvaharrastuksen tähän pienokaisen kanssa. Nyt koko ajatus on tuntunut lähinnä stressaavalta, joten olen jättänyt moisen väliin, ainakin nyt tämän kevään osalta. Kavereitani en ole juurin nähnyt, vaikka voisin  hyvin pumpata maitoa ja lähteä tapaamaan kavereita. Noh, en tiedä miksi tämä kotoalähdön vastenmielisyys on niin yllättänyt, olenhan ennenkin ollut melkomoinen kotihiiri. Oikeastaan kyse ei kyllä nyt edes ole kotoalähdön vastenmielisyydestä. En myöskään kutsu ihmisiä kylään. Olen täyserakoitunut ja nyt yritän päästä tästä tavasta eroon.

Ja sitten vielä viimeisenä yllätyksenä on ollut, että synnytyksen myötä ovat tuntuneet kadonneen kaikki sosiaalisuuden taidot. En osaa enää keskustella ihmisten kanssa. Pitää yllä normaalia keskustelua. Varsinkin alkuaikoina möläyttelin kaikenlaisia loukkaavia juttuja hormonihuuruissani ilman mitään suodatinta ja sitten pyytelin jälkikäteen anteeksi (toisaalta kuulin, että olen aiemminkin ollut suorapuheinen ja osa tästä nyt kokemastani loukkaavasta suoruudesta olisikin sitä, että tajusin sen nyt paremmin ja pyytelin sen takia normaalia enemmän anteeksi. Tiedä häntä). On ahdistanut kun ihmiset ovat ottaneet yhteyttä, mutta toisaalta osa yhteydenotoista on tuntunut tosi hyvältä ja nimenomaan kaipaan nyt uusia mammakavereita. Hieman on ristiriitaista ja itsekin välillä vaikea ymmärtää itseä.