Kun kroppa ja mieli ei enää pysy muutosten tahdissa
Pari päivää synnytyksen jälkeen (28.9.) elämämme mullistui jälleen, kun minä lähdin kotiin ja pikkuinen siirtyi kätilöopistolle. Kävin sairaalasta kotiuduttuani kotona vaihtamassa omat vaatteet päälle (kun ne omani olivat siellä naistenklinikalla kaapin panttivankina), poikkesimme nopeasti henkkamaukassa ostamassa edes yhdet imetysliivit (lisäksi minulla oli yhdet äitiysliivit ilman kaaritukia) ja kiiruhdimme Kätilöopistolle. Perillä meille esiteltiin osasto LV37 ja pääsimme pikkuisemme luo. Pikkuinen majaili kolmepaikkaisessa huoneessa, jossa sillä hetkellä oli yksi toinenkin keskonen. Tämä kämppis majaili vielä keskoskaapissa (oli syntynytkin hirmu paljon pienempänä kuin meidän pikkuinen) ja tutustuimme hieman hänen äitiinsä.
Tuona ensimmäisenä kätilöopiston iltana äitini ja pikkuveljeni kävivät nopeasti piipahtamassa osastolla ja kävimme yhdessä syömässä lähiravintolassa. En vain millään olisi malttanut olla paikoillani, ikävä pikkuisen luo oli kova. Äitini kävi samalla reissulla hakemassa kissamme muutamaksi kuukaudeksi hoitoon, mikä myöhemmin osoittautui nappiratkaisuksi, vaikka tuona iltana koinkin huonoäitifiiliksiä, kun passitin vanhemman ”vauvamme” tylysti hoitoon uuden ilmaannuttua kuvioihin (en edes juuri silitellyt häntä kun kävin kotona vaihtamassa vaatteet, oli muka niin kiire sairaalaan. Niisk).
Ruokailun jälkeen palasimme vielä pikkuisen luo ja minä menin tekemään tuttavuutta maitohuoneen lypsykoneen kanssa. Jotain kummaa tapahtui ja maitoa alkoi ihan tosissaan tulla, hyvin hitaasti mutta varmasti. Rinnatkin tuntuivat kovin täysiltä. Pumppasin ja pumppasin, keltaista maitoa tuli hitaasti. Lopulta luovutin ja lähdimme kotiin.
Kotona yritin mennä sutjakkaasti nukkumaan, mutta mikään asento ei tuntunut hyvältä, etuvarustukseen sattui. Lopulta nousin ja aloin opetella oman käsikäyttöisen Aventin pumpun desifiointia ja käyttöä. Ja taas pumppasin ja pumppasin. Ja pumppasin ja pumppasin. Menin välillä nukkumaan ja herätessä aloitin saman ruljanssin alusta. Välillä kävin lämpimässä suihkussa hieroskelemassa. Ja pumppasin ja pumppasin. Välillä alkoi jo itku ja epätoivo tulla: tätäkö tämä äitiys nyt on, minä täällä pimeässä pumppailen ja vauvaa ei näy missään. Aamun tullen pumppasin ja pumppasin. Eihän se saalis lopulta päätä huimannut (taidettiin se sentään deseissä oikein mitata) siihen pumppaukseen nähden, mutta kyllä siinä kohdin alkoi tuntua lähinnä koomiselta että olin kysellyt kotiin niitä lääkeruiskuja joihin olin aiemmat saaliit kerännyt. Onneksi olin illalla viimeisenä ottanut mukaan kunnon kokoisen maitopullon.
Maanantaina (29.9.) aamupäivällä kiiruhdimme pikkuisen luo kättärille. Perillä odotti yllätys: meille kerrottiin, että voisimme päästä ysikerrokseen sellaiseen perhehuonetyyppiseen juttuun, jossa saisin yöpyä pienen kanssa ja mieskin saisi nukkua lattialla patjalla. Samalla vastuu pienen hoidosta siirtyisi suurelta osin minulle. Vaikka tämä kaikki toki tuntui mahtavalta mahdollisuudelta (enhän tosiaankaan halunnut olla erossa pikkuisesta), hirvitti lisääntyvä vastuu ja taas uudelle osastolle muuttaminen. Olisi tehnyt mieli kieltäytyä, vaikka tajusinkin miten upeaa asiaa meille ehdotettiin. Muutoksia alkoi vain olla liikaa lyhyen ajan sisään. En pysynyt enää perässä. Tietenkään en kieltäytynyt ja muutto vahvistui päivän kuluessa.
Maanantai-iltapäivällä lähdimme hoitamaan asioita niin, että voisimme muuttaa kättärillä pienen luo. Haimme tavarani naistenklinikalta (jossa lukkoseppä oli murtautunut kaappiini), haimme tilaamamme vaunut ja turvakaukalon Lastentarvikkeesta, pakkasimme vaatteita sun muuta tavaraa kotoa ja ostimme kaupasta kasan eväitä. Matkalla takaisin kättärille meillä oli mieheni kanssa hieman erimielisyyttä reitistä ja kun ajoimme mielestäni muutaman kilsan poispäin vauvasta, aloin vollottaa. Ja vollotin koko matkan. Sitä, miten kaikki tapahtuu niin nopeaa ettei perässä pysy. Meidän pientä keskosta (joka siis on iso keskonen ja jolla koko ajan on ollut kaikki oikein hyvin), sitä miten kesken kaikki on ja miten en ollut vielä valmis. Ja ties mitä. Itkuisuutta jatkuikin itseasiassa sitten koko viikon. Kai se oli sitä baby bluesia. Ja olin (ja olen edelleen) ihan hukassa imetyshormonieni kanssa.
Ja niin me sitten muutimme perhehuoneeseen. Minä ihan raakileena äitinä.