Parin metrin toimintasäde
Jos mun pitäisi nimetä yksi eniten arkea hankaloittava asia niin se olisi tämä: vauvan hereilläollessa en pysty liikkumaan hänestä paria metriä pidemmäs ilman, että alkaa itkahtelu. Ja se pari metriäkin niin, että vauva näkee minut. Ensin alkaa sellainen ”ethän vain ole unohtanut minua” -haukahtelu ja jos ei aikalailla samantien käänny takaisin niin alkaa yhtenäisempi itku.
Ymmärrän ja tiedän, että tämä on ihan normaalikäytöstä vauvalta. Hänen näkövinkkelistään en ole olemassa jos en ole kunnolla näkyvissä (pelkkä ääni ei ilmeisesti ole riittävä todiste). Totta on, että vauvaseni käyttäytyy juuri niinkuin vauvan kuuluukin käyttäytyä, onhan se tärkeää pitää hoitohenkilökunta lähellä. Eroahdistusta tämä ei kai ole siinä mielessä, että monesti myös mies kelpaa seuraksi, joskus myös isosisko.
Olkoon tuo käytös miten luonnollista tahansa, niin raskasta se on silti. Varsinkin yhdistettynä siihen, että kantoreppukaan ei kelpaa. Haluaisin kovasti välttää kaikki itkut tai ainakin tulla välittömästi lohduttelemaan. Mutta en saisi yhtään mitään tehtyä (tai ainakin kaikki on miljoonasti hitaampaa), jos vältän näitä etäisyyteen liittyviä itkuja, en esimerkiksi:
- tehtyä isosiskolle puuroa
- laitettua puuroa lautaselle
- nostettua isosiskoa pinniksestä
- tehtyä isosiskon aamupesuja
- haettua isosiskolle puhtaita vaatteita kaapista
- vaihdettua isosiskon kakkavaippaa ja käytyä pyllypesulla
- käytyä itse vessassa
- vaihdettua/haettua omia vaatteita ulos mennessä ja sisään tullessa
- käytyä esikoisen kanssa käsipesulla ulkoatulon jälkeen
- tehtyä omaa ja isosiskon lounasta (yleensä varaudun lounaaseen niin, että se ei vaadi muuta kuin mikrottamisen. Mutta mikrokin on liian kaukana)
- vietyä esikoista päiväunille.
Noin niinkuin muutamia mainitakseni. Stressaannun vauvan itkusta, joten tuntuu ikävältä että noita hankalia hetkiä mahtuu päivään aika liuta. Tekisi mieleni ostaa tuhottoman monta BabyBjörn-sitteriä ja ripotella niitä joka paikkaan kämpässä ja sitten aina laittaisin vauvan niistä lähimpään kun tarvitsen kädet vapaaksi. Ja oikeasti saattaisin tehdä tuon, mutta sitten ne sitterit olisivat tiellä joka paikassa.
Kai tähän vain täytyy ottaa sellainen ”aika aikaansa kutakin” -asenne, pian tuo toinenkin viipottaa jo menemään pitkin kämppää (tai ainakin voi itse seurata perässä jos ei yksin halua jäädä). Tuota ennen olen kiitollinen miehestä, joka on vapaa-aikoinaan pääsääntöisesti kotona, läsnäolevana ja osallistuvana isänä.