Puhdistava puhelu

Piti tuossa sitten oikein soittaa äidille, kun alkoi tuo vihjailu-asia painamaan mieltä. Kun alkoi tuntua, että haluaa tietää että miksi. Ja yrittää varmistaa, että moista ei enää tapahtuisi. Kun pian voi alkaa tuntua siltä, että haluaa välttää tuollaiset tilanteet, mikä suoraan tarkoittaisi oman äidin välttelyä. Mikä ei nyt vain tunnu kivalta ajatukselta. Ja kun tuli sellainen harmitustunne, että voiko toiseen enää luottaa: jos se tästä möläyttelee niin haluaako sille sit kertoa niin henkilökohtaisia asioita jotka sitten voivat levitä pitkin poikin. Ja miltä miehestäkään tuntuu, itsestä ainakin tuntuisi vielä ikävämmältä jos anoppi murjois jotain tuollaista.

Kuulemma oli tajunnut heti vihjailujen jälkeen. Ja vetosi myös omaan tilanteeseensa (jäämässä siis eläkkeelle hoidettuaan lapsia koko ikänsä). Jooo, tiedän kyllä että ne lapsenlapset ovat toivelistan kärjessä, yritän itseasiassa olla aktiivisesti tätä miettimättä. Riittää nyt tässä vaiheessa, että pohdin omaa ja miehen tulevaisuutta ja kannan siitä pientä huolta.

Kaikkea tuota selitin. Ja sitten paljastin (vähän niinkuin lohdutuksena kaiken läksytyksen jälkeen), että ei tässä enää hetkeen ole pillereitä syöty (njoo, vähän epäloogista tuohon luottamuspulaan nähden – ja apua: ei kai nyt vain ala tulla mitään raskautumisvinkkejä seuraavaksi). Ei se kuulemma aikanaan helppoa heilläkään ollut, vuosi meni kuulemma minua yrittäessä ja sitä ennenkin jo pitkään ennen kuin sai edes yrittää (gosh, tämä oli aika helpottava tieto, mä luulin aina että se yks sairaus johtui musta. Tästä ehkä lisää myöhemmin). Mutta siis tälläkin taustalla pitää kiusata omaa tytärtä… Aikamoista. Noh, aikas puhdistava keskustelu jokatapauksessa. Jota ei tuota möläytystä ilman ehkä olisi käyty. Ja maailman suurempaa kuvaa ajatellen aika pienet on meikän valituksen aiheet. ”kun äiti sanoi pari ajattelematonta lausetta, nyyh nyyh”. Kasva aikuiseksi! 😀