Raskas päivä

Eilinen oli raskas päivä meidän perheessä. Mutta katkaistaan huoli lyhyeen, meillä on kaikki hyvin. Pikkuisella pitäisi olla kaikki hyvin (mitä nyt pitkästä aikaa oli taas vuotoa vähän enemmän). Mutta kävimme suremassa erästä toista lasta.

Miehen isän avopuolison parikymppinen poika kuoli pari viikkoa sitten yllättäen. Kun kuulin uutisen, en osannut edes yhdistää nimeä oikeaan henkilöön, tuntui niin järjettömältä, että noin nuori on nukkunut pois. Uutinen oli aikamoinen järkytys, mietin asiaa monta päivää. Tai lähinnä ajatukseni olivat vainajan äidissä. Miten äiti voi selvitä tällaisesta surusta. Tää raskaus on varmaan tuonu jotku äitihormonit pintaan kun kokee niin vahvasti juuri äidin näkökulman (ei esimerkiksi niiden kolmen isosiskon, jotka jäivät suremaan, vaikka he olisivat kuitenkin omaan elämään läheisempi verrokki). Ja konkretisoihan tuo aika karulla tavalla sitä, että vaikka tää oma pikkuinen kasvaisikin mahassa teveeksi vauvaksi, koskaan ei olla selvillä vesillä, elämässä voi tapahtua mitä vain, milloin vain.

Itse en tuntenut vainajaa juuri lainkaan, olin tavannut pari kertaa ohimennen. Mutta se muiden suru, se oli raskasta seurata. Hautajaisissa yritin olla itkemättä kovin holtittomasti, ajattelin, että sitä olisi voitu kummeksua. Enkä kokenut että olisi ollut minun oikeuteni romahtaa, täytyy olla vahvana, ja miehen tukena jajaja… Hormoneiden johdosta meinasin olla pulassa, ympärillä oleva suru tarttui heti. Jotenkin sain kuitenkin pidettyä itseni kasassa. Luulen, että se johtui siitä, että vainajan äiti piti itsensä kasassa – itkin aina kun näin että vainajan äiti itki, mutta muuten sain suurinpiirtein pidettyä homman kasassa.

Hautajaiset olivat tosi kauniit. Ja oli siellä piirteitä, jotka tekivät siitä vainajan näköisen. Kirkossa oli paljon nuorisoa (miten pahalta tuntuukaan nähdä nuorten surua). Muistotilaisuudessa soitettiin mm Klamydiaa. Uskonto-puolelle olin tässä tilaisuudessa kuitenkin aika allerginen. Tällaisessa kuolemassa ei ole minun mieleen mitään järkeä, ei tällaisella voi olla mitään tarkoitusta, tai jos on niin se asioiden suunnittelija on sadisti. Oma suhteeni uskontoon on siis hyvin mutkikas. Hiljaisen rukouksen aikana huomasin kuitenkin rukoilevani, tosissaan. En vainajan hyväksi niin kuin tehtävänanto oli, vaan hänen läheisimpiensä puolesta, voimia kohdata suru ja jatkaa eteenpäin kauniit muistot mielessään, ilman katkeruutta.

Yksi kummallisuus papin puheessa myös oli. Kun hän puhui vainajan elämästä, mainitsi hän lopussa jotain tyyliin ”sitten kuvaan tuli mukaan masennus… Mutta mitään sellaista ei ollut mistä ei olisi päästy yli”. Itselle tuli sellainen tunne kuin pappi olisi sanattomasti viitannut itsemurhaan. Minulla ei ole tarkkaa käsitystä asioiden kulusta, mutta se mitä olen kuullut on viitannut aivan muuhun suuntaan.

Korviini kantautui myös aika kummallinen suruvalittelu. Joku sepusti vainajan äidille jotain tyyliin että sulle ei sitten ollut tarkoitettu poikaa. Mitä hemmettiä, onhan hänellä muistontäyteiset parikymmentä vuotta pojan kanssa, ja taas tuli se järjetön ”tarkoitus”. Ja sitten tyyppi vielä jatkoi jotain miten hän toivoo, että lähiaikoina syntyvä lapsenlapsi olisi poika, että eihän se nyt vainajaa korvaa mutta saisi kuitenkin sen pojan mitä… WTF.

Hauskuutin muutes miestä tonne hautajaisiin lähtiessä: pyöriskelin peilin edessä ja sanoin että maha on ihan kuin olisi raskaana. Köh, tarkoitin siis sitä, että kylläpäs se näyttää oikein kunnon raskausmahalta, vaikka koko raskauden ei pitäisi vielä tässä vaiheessa edes näkyä. Musta tuntuu, että toinen miehen siskoista kiinnitti huomiota mun mahaan. Ja ihan kuin olisi yrittänyt luoda tilaisuutta kertoa uutinen. Tuo ei kuitenkaan ollut mielestäni sovelias tilaisuus kertoa. Toivottavasta kys henkilö ei ala spekuloida asialla äitinsä ja siskonsa kanssa. Haluaisin, että uutinen olisi uutinen kun sen kerromme.

Onneksi muuten sain nukuttua pari edellistä yötä suht riittävästi (mistä ihmeestä ne unet sitten siunaantuikin). Muuten tuo reissu liki 300km päähän olisi ollut mahdottomuus. Varsinkin se ajaminen kotiin. Kyllähän se nytkin koville otti, olin niin huonossa kunnossa kotiin päästessä, että kesti johonkin neljään asti että sain unta. Ja nukuin vain pari tuntia. Täytyisikin jatkaa vielä unia. Muuten tästäkin päivästä tulee rankka.