Santtu uutistentuojana

Jo paljon ennen kuin raskauduin, aloin pohdiskella, miten kertoisin ihanan uutisen äidilleni. Lapsia koko ikänsä hoitanut ja nyt hiljakkoin eläkkeelle jäänyt äitini kun on ilmaissut jo yli kymmenen vuoden ajan epäsäännöllisen säännöllisesti hartaan toiveensa saada lapsenlapsia. Esim. marraskuussa raskautta epäillessäni haaveilin, että voisin jouluruokapöytään vaihtaa äidilleni mummo-aiheisen lautasen. Nyt kun nt-ultra oli 6.5., ilmaantui mitä sopivin ajankohta uutisten kertomiselle: äitienpäivä. Ja samalla sain idean uutisten kertomisen tavasta.

Äitienpäiväänhän kuuluu erottamattomana osana kukkasen vieminen äidille. Ja sain päähäni juuri sopivan kukan tälle vuodelle: oman mummoni ikkunalauta oli aikoinaan täynnä Saint Paulioita, eli Paavalinkukkia eli Santtuja. Itse nimitin näitä vuosikymmeniä mummokukiksi. Sellainen siis. Olisin halunnut hankkia äitini lempivärin mukaisen kukkasen, mutta oranssien Saint Paulioiden löytäminen osoittautui mahdottomuudeksi. Joten tyydyin toiseksi parhaaseen: valkoiseen. Valkoinen kun on neutraali ja sopii sisustukseen kuin sisustukseen (äitini on ihan hiljan muuttanut, joten en tiennyt uuden kämpän värimaailmaa), toisaalta valkoinen on myös viattomuuden väri ja sopii siten oikein hyvin kertomaan pikkuisesta. Tässä ihanuus, jonka veimme viime sunnuntaina äitilleni:

Annoin kukan ensin ilman sen kummempia esittelyjä ja sen jälkeen sanoin, että voisi äidilläkin olla aika opetella hoitamaan mummokukkaa (muistelisin, että hän on joskus maininnut, että ei osaa hoitaa näitä niinkuin mummoni aikanaan). Siihen äiti vain naurahteli, joten sanoin, että nyt voi se mummous olla jo aika lähitulevaisuudessa. Se upposi ja äiti tuntui liikuttuvan kovasti ja tuli halaamaan minua ja miestäni. Kun ultrakuvat oli katsottu, puhe kääntyi yllättävän nopeaa muihin aiheisiin, olisin kovasti halunnut vatvoa raskautta enemmän :D. Ehkä äiti kaipasi hieman aikaa sulatella ja kyllähän tuosta raskaudesta sitten pitkin päivää puhuttiin. Äitini oli kuulemma hieman aavistellut asiaa ollessaan meidän muuttoapuna vappuviikolla, olin silloin ollut kovin väsynyt (no kai sitä nyt on väsynyt kun ei ole kuukausitolkulla nukkunut kunnolla, mutta ilmeisesti unettomuus-tarina ei ollut purrut täysin). Olin muuton aikoihin pelännyt, että äitini huomasi lattialla lojuneen raskausajan seulontoja käsittäneen kirjeen (”hyvä odottava äiti”) tai lattialla pyörineen kuitin synnytys-kirjasta, mutta nämä eivät salaisuutta olleet paljastaneet.

Myös pikkuveljeni tuli äitini luo viettämään äitienpäivää, mutta ei ollut paikalla vielä kun kerroin uutisen. Oli yllättävän vaikea keksiä, mihin kohtaan ujuttaa uutisen, äitinikään ei sivunnut asiaa millään tavoin pikkuveljeni saavuttua (halusi varmaan antaa minulle mahdollisuuden kertoa uutisen). Lopulta sitten hiljaisen hetken saavuttua totesin vaan miehelleni että pitäisiköhän tuolle veljellekin kertoa. Ja sitten kerroimme hänellekin uutisen.

Mies soitti äitienpäivätoivotukset omalle äidilleen ja kertoi samalla uutiset hänelle. Minua harmitti kovin, että en ollut paikalla/kuulemassa kun uutiset kerrottiin, mutta sopivaa tilaisuutta kertomiselle ei olisi lähiviikkoina ollut. Ja toisaalta mieskin varmasti halusi kertoa tämän uutisen sopivasti juuri äitienpäivänä. Anoppi ilahtui kovasti uutisista, ja kuudes lapsenlapsi otetaan siellä suurella ilolla vastaan.

Me molemmat soitimme iseillemme maanantaina ja kerroimme uutisesta. Oma isäni innoistui vallan ja taisi heti puhelun jälkeen levittää uutisen pitkin sukua. Mies soitteli lisäksi sisaruksilleen ja toinen hänen siskoistaan innostui uutisesta niin, että hankki numeroni ja laittoi innostuneen viestin minulle kertoen, että haluaisi niin mielellään kuulla kaikista raskauden vaiheista. Tämä herättikin mieleeni vanhan tutun pohdinnan siitä, pitäisikö tästä blogista kertoa edes joillekin läheisille ihmisille, täältähän niistä raskauden vaiheistakin pääsisi lukemaan. Vielä vähän emmin, epäilen että sitten ei kuitenkaan pystyisi kirjoittamaan samalla tavalla kuin nyt, sitä miettisi enemmän yleisöä. No, tätä täytyy pohtia hieman lisää.

Nyt on siis lähiperheelle kerrottu. Mies ajatteli kertoa kavereilleen ensi viikonloppuna kun näkee heitä. Itse kerron kavereilleni sitä mukaa kun olen heidän kanssaan yhteydessä. Töissä kerron aikaisintaan heti töihinpaluuni jälkeen kesäkuun alussa – as if tällä turvotusmahalla kauheesti asiaa silloin salailtaisiin (yhdelle läheiselle työkaverille täytyy muistaa kertoa ennen töihinpaluuta. Hän kärsii lapsettomuudesta ja haluan antaa aikaa sulatella asiaa – vaikka kasvokkain kertominen itsestä tuntuisikin niin ihanalta). Alankin olla jo niin lopen kyllästynyt salailuun, onneksi ei enää kauaa tarvitse..