Se ilmeisin kotiäidin liikuntamuoto

Oi vitsit mä muistelen kaiholla esikoisen vauva-ajasta niitä leppoisenrentouttavia vaunulenkkejä. Kun tyyppi tuhisi tyytyväisenä päiväunia vaunuissa ja käpsyttelin tuttua lenkkiä raikkaassa ilmassa. Arkipäivinä kaduilla oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla. 

Meininki on jossain määrin erilainen tämän toisen kanssa. Oikeastaan en pysty tällä hetkellä mennä päiväsaikaan lainkaan lenkille: tuplavaunut ovat merkittävästi painavammat kuin yksöisrattaat ja sen malliset, että viettävät maantiellä ikävästi kohti ojaa. Nykyisellä kunnolla ja raskaudesta palautuvalla keholla ei vaan yksinkertaisesti lykitä niitä lenkillistä. Koko perheen kanssa käydään välillä vaunulenkeillä ja silloin mies työntää vaunuja suurimman osan matkaa. Taapero malttaa istua vaunuissa juuri ja juuri puoli tuntia.

Vaunulenkkejä en kuitenkaan ole joutunut tyystin hyvästelemään. Kun vauvan päiväunet ovat jääneet lyhyenpuoleisiksi, kaipaa hän yhdet lyhyet unet vielä illalla. Tuolloin voin laittaa hänet vaunuihin ja lähteä lenkille ihanaan syysilmaan. Lämpimänkirpeissä hämärtyvissä syysilloissa on sitä jotain. Lenkille lähtee yleensä oikein mielellään. Saahan siitä samalla tuplahyödyn.

Ja toisinaan olen käynyt lenkillä myös ilman vaunuja. Illalla siis tietenkin. Mukavaa puuhaa sekin. Musasoittimesta vähän hyvää menomusaa ja on the road. Ihanan rentouttavaa.

Toistaiseksi en jaksa kovin pitkiä lenkkejä. Lenkkeily aloitettiin aikanaan heinäkuussa runsaan kilsan talsimisella ja nykyinen lenkki taitaa olla kolmisen kilsaa. Edistymistä on muutenkin tapahtunut: kävelen kuulemma jo paljon ripeämmin kuin alkuaikoina. Kyllä se tästä lähtee se tämänkin mamman kunto nousuun :).