Synnytyskertomus vol2

Jokainen synnytys on omanlaisensa, maaginen tapahtuma, pieni ihme itsessään. Tässä seuraa meidän tarina:

Mulla oli parin viikon ajan jo ollut säännöllisen epäsäännöllisesti supistuksia päivittäin, säännöllistyivät tunniksi pariksi ja tulivat noin 10min välein, yksi supistus saattoi hyvin kestää yli minuutin. Myös paikat olivat alkaneet kypsyä, 23.5. kävin ensimmäisten säännöllistyvien supistusten takia tarkistuttamassa tilannetta ja silloin kanavaa oli jäljellä 1,5cm ja oli kokonaan sormelle auki, paikat pehmeinä. Kun supistuksia vain tuli eikä mitään sen kummempaa tapahtunut, olin lopulta sitä mieltä, että tämä synnytys ei tule käynnistymään säännöllistyvillä tihenevillä supistuksilla. Ja oikeassa olin.

Lauantaina yöllä (11.6.) muutamaa minuuttia vaille neljä heräsin perin erikoiseen tuntemukseen. Niin kuin joku olisi potkaissut kalvoja tuolla alhaalla, semmoinen jännä thum (pystyin melkein kuulemaan sen äänenkin, mutta en kyllä tosiasiassa tiedä kuuluiko mitään ääntä vai oliko se vain se tuntemus mikä teki mielikuvan äänestä). Ajattelin jännittyneenä, että TÄÄ oli jotain uutta. Menin vessaan ja huomasin, että siteessä oli lapsivettä ja samalla sitä alkoi lorotella hieman enemmänkin.

Soitin kätilöopistolle synnytyspuolelle. En kuitenkaan pystynyt sanomaan, onko vauva kiinnittynyt, joten ohjasivat minut soittamaan päivystykseen. Päivystyksestä tuli kehotus lähteä näytille, mitään kiirehätää ei tarvinnut pitää.

Herätin miehen – nyt alkaa tapahtua. Pian alkoivat aikas napakat supistukset ja heti jo noin 5-10min välein. Mies alkoi vielä tehdä aamupalaa, siinä vaiheessa jo pyysin kiiruhtamaan, voitaisiin lähteä aika ripeästi. Itsellä ei ollut ruokahaluja.

Kättärillä taidettiin olla viiden jäljestä. Napakoita supistuksia tuli noin viiden minuutin välein, olivat kuitenkin vielä ihan kestettäviä. Lyhyt käyrä otettiin ja vauvalla vaikutti olevan kaikki hyvin. Sisätutkimuksen mukaan olin 3-4cm auki ja kanavassa vielä napakkuutta.

Kivunlievityksessä sanoin haluavani mennä ilman lääkkeitä niin kauan kuin pystyn. Ehdottivat lämmintä suihkua ja jossain vaiheessa kävinkin tutustumassa suihkutiloihin. En kuitenkaan kokenut niitä kovin hyviksi, istumamahdollisuutta ei oikein hyvin ollut ja lisäksi ei ollut oikein mitään kaiteentynkää mistä ottaa kiinni supistusten tullessa. Sopivan kokoisen jumppapallon löysin ja napsaisin sen sieltä huoneeseeni.

Seuraavat hetket menivät kokeillen erilaisia asentoja supistusten aikana. Seisominen tuntui kohtalaisen hyvältä kunhan nojasi johonkin sopivalla korkeudella olevaan supistuksen ajan. Myös jumppapallo toimi hetken. Sain myös kuumavesipullot, joita mies painoi alaselkään varsinkin supistuksen aikana, lämpö ja paine tuntui auttavan jonkin verran.

Supistukset kuitenkin pahenivat ja tiuhenivat nopeasti. Yhtäkkiä alkoi tulla myös oksettava ja pyörryttävä olo. Kokeilin syödä pari välipalapatukkaa siltä varaa, että verensokeri olisi tehnyt tepposensa. Ei apua, muutama supistus myöhemmin oksensin rajusti supistuksen aikana. Tästä lähti käyntiin pahin vaihe: supistukset olivat kipeitä ja voimakkaita, kestivät 1-2min ja tulivat 1-3min välein. Pahoinvointi hajotti pakan, en enää saanut keskityttyä ottamaan supistuksia vastaan rentoutuen niiden aikana. Suihku ei tullut enää kuuloonkaan. Pallo oli hankala, seisten eivät voimat meinanneet riittää. Jossain kohdin oli pakko pyytää tilanteen tarkistusta: jos homma ei ole edennyt riittävästi olisi pakko miettiä lääkkeellistä kivunlievitystä.

Kello oli jotain puoli kahdeksan tietämillä (?). Sisätutkimuksen mukaan olin noin 4cm auki ja kohdunkanavassa (vai mikäsenytoli) napakkuutta. Tilanne ei ollut edennyt juuri yhtään! Nyt katkesi kamelin selkä – aloin olla h*****tin kipeä, keho ei ehtinyt levät ja voimat eittämättä loppuisivat tätä menoa, mitään tietoahan ei ollut, että miten pitkään tätä helvettiä jatkuisi. Pyysin puudutteen ja niin pian kuin mahdollista. Ei, ei TENSiä, ei suihkua, ei kohdunkaulapuudutetta (vaimikäsenytoli), ei ilokaasua, kunnon keinot käyttöön asap, kiitos.

Hommassa oli yksi hidaste: olin päivystyspuolella, puudutteet saa vain synnytyssaliin. Synnytyssaleissa oli kuulemma sillä hetkellä tosi täyttä, hoitaja lähti selvittämään, että olisiko meille huonetta. Ja että siellä päivystyksen huoneessakin voi synnyttää, mutta puudutteita ei sinne saa. Ne olivat pitkiä hetkiä kun odotin, että päästäänkö saliin, onko lääkkeellinen kivunlievitys nyt edes mahdollinen. Meinasi epätoivo iskeä.

Onneksi tilaa löytyi ja lähdettiin siirtymään saliin. Siirtymä tehtiin kävellen ja hissillä, oli aikas helvetillistä matkata hissillä supistuksen aikana, saati kävellä käytävillä missä ei saanut oikein mistään kunnon tukea.

Synnytyssaliin saavuttiin klo 7:55. Kieltäydyin taas kaikista miedommista kivunlievityskeinoista (mm. ilokaasusta tuli viimeksi vain ihan tosi huono olo ja nyt oli jo muutenkin ollut niitä oksennuksia), vaadin puudutetta.

Klo 8:01 kohdunsuun tilanne tarkistettiin uudelleen, nyt olin auki 4-5cm ja napakkuus hävinnyt, JOTAIN siis oli sentään tapahtumassa. Vaadin edelleen puudutetta ja sitä alettiin valmistella.

Makoilin kyljelläni ja selkääni valmisteltiin puudutetta varten. Siinä makoillessani alkoi supistusten aikana tuntua painetta alhaalla, helpotti supistuksen mentyä ohi. Mainitsin tästä kätilöille kun mietin mielessäni, että merkkaakohan tämä pian alkavaa ponnistusta. Kätilö vain kuittasi, että sikiö liikkuu siellä supistusten tahtiin, ihan normaalia

Klo 8:21 tuli yllättäen aivan mieletön ponnitustarve, taisin sanoa kätilöille vaan ett ”ponnistustarve, ponnistustarve, ponnistustarve”. Keho alkoi väkisin ponnistamaan, vaikka jalat eivät olleet sopivassa asennossa vauvan tulla ja taisi pöksytkin vielä olla jalassa. Supistusten välissä käännyin puoli-istuvaan asentoon ja etsin ponnistusasentoa sekä ponnistelin aina supistusten tahtiin. Vauvan pää alkoikin pilkistää jo ensiponnistuksella. Anestesialääkäri kävi jossain kohdin ovella ja totesi että jaa, hän meneekin tästä eteenpäin.

Ponnistin aina supistusten tahtiin, viime synnytyksen ohjeiden mukaan kolme ponnistusta peräkkäin. Nämä supistukset eivät enää antaneet niin paljon apua kuin ne ponnistusvaiheen ihan alussa tulleet. Olinkin vähän huolestunut, että eteneekö homma näin. Kuulemma eteni hienosti, joten jatkoin samaa tahtia. Papereissa lukee, että ”Äiti ponnistaa upeasti ja rauhallisesti. Supistusvälit melko harvoja. Pää syntyy hitaasti ja kauniisti kudoksia venyttäen”.

Pään synnyttyä saan ohjeen levätä ja odottaa seuraavaa supistusta, jonka aikana sitten synnytetään loput vauvasta. Ponnistusvaiheen alun kaltainen voimakkaan ponnistustarpeen supistus tulee kuitenkin välittömästi ja kysyn hätäisesti että saako ponnistaa samantien. Lupa annetaan, joskaan en tiedä ehdinkö sitä kuulla kun jo ponnistan vauvan pihalle. Tästä seuraa sanoinkuvaamaton hyvänolon tunne. Jotain ihan uskomatonta, sekoitus helpotusta, onnea, rakkautta ja ties mitä.

Rakas tyttäreni syntyi klo 8:33. Hänet nostettiin mahalleni ja napanuoran annettiin sykkiä loppuun asti rauhassa. Klo 8:55 napanuora oli sykkinyt loppuun ja se katkaistiin. Kysyin, onko istukka ponnistettava ulos (viime kerralta ei muistikuvaa, oksitosiinitippa taisi tehdä niin hurjat supistukset että istukka tuli suurinpiirtein itestään). Kun kuulen, että kyllä, niin ponnistan seuraavan supistuksen aikana jälkeiset. Myös niiden synnytys saa aikaan hyvänolontunteen: nyt homma on ohi.

Kätilö kysyi, haluammeko nähdä istukan. En oikein osannut vastata, mutta kätilö näytti istukan joka tapauksessa. Ja yllätyksekseni istukka olikin jotenkin mielettömän kaunis. Tunsin suurta kiitollisuutta tuota tärkeän tehtävän tehnyttä elintä kohtaan.

Napanuoran katkaisun jälkeen vauva pääsi myös rinnalle (aiemmin ei napanuoran pituus riittänyt tähän). Vauva viihtyi ensi-imetyksessä pari tuntia, jouduttiin lopulta irrottamaan, että pääsimme pesulle ja sain syödä aamiaiseni ennen kuin pyörryin sitä tuijotellessani.

Synnytykselle annoin arvosanan 9. Yksi piste lähti siitä, että muistin olleeni avautumisvaiheessa kipeä. Vauvan synnyttyä en oikeastaan enää muistanut koko kipua, en pystynyt enää hahmottamaan miltä se kipu tuntui. Mielessä oli ainoastaan onnellinen loppu. Synnytys meni lopulta mielestäni aikalailla täydellisesti, oli mahtavaa, että en ehtinyt saada puudutetta: joskus on ihan hyvä että sitä puudutetta ei ihan sillä sekunnilla saa kun sitä toivoo. Olen suorastaan ylpeä itsestäni: siitä, että sinnittelin ilman kivunlievitystä niin pitkään, että se olikin lopulta myöhäistä ja turhaa. Myös ponnistamisesta tunnen oloni ylpeäksi, kokemus oli kaikkinensa ”voimaannuttava” ja ”eheyttävä”, noin niin kuin kliseisiä latteuksia käyttääkseni.