Yhtenä kappaleena

Tänään saavutettiin yksi iso merkkipaalu tässä raskaudessa. Nyt on viikkoja kasassa 33+0, eli tässä kohdin esikoinen syntyi. Ja nyt synnytyksestä ei ole ollut tietoakaan (kop kop kop kop). Hurrrjaaaa. Voisiko oikeasti olla niin, että tämä raskaus menisi nyt ”normaalisti”, uskaltaako jo toivoa ja luottaa?

Raskaus on siis edennyt ihan mallikkaasti, kaikki arvot olleet kunnossa.Viime viikolla pääsin yllättäen pikaiseen ultraan ja sisätutkimukseen ja kaikki silläkin rintamalla kunnossa (kohdunsuu kiinni ja kiinteä, kohdunkaulaa 3cm). Nyt tartuttiin myös siihen, että ohjeiden mukaan mun olisi pitänyt olla tarkemmassa seurannassa ja käydä ylimääräisissä tutkimuksissa ja ultrissa. Niihin tehtiin lähete nyt. Eniten odotan tuohon käyntiin liittyvää painoarviota, jota en ole kuullut vielä kertaakaan tässä raskaudessa.

Vointi on ollut periaatteessa hyvä. Käytännössä hyvin voimaton, jaksan ehkä tunnin puuhastella ja sitten olen ihan naatti. Positiivista on se, että edes halua puuhastella (esim leipoa tai siivota ja järjestellä paikkoja ym) – mieli ei siis ole niin maassa että mikään ei innostaisi. Mutta kyllä paikoitellen mielialat on aika alhaalla kun ei tosiaan voimat riitä juuri mihinkään. Ja liikkua ei oikein pysty, tulee nopeasti aika kehno olo (pelkästään pystyssä olosta tulee jo vähän huippaava olo), kilsaan menee varmaan puol tuntia tällä hetkellä eikä lenkkeily tunnu hyvältä. Yöt on myös jatkuvasti melko epämääräisiä. 

Muina vaivoina on varsinkin illalla vaivaava joku refluksin tapainen, ilmaa nousee ylös ja jos ei ole tarkkana niin samalla tulee myös ruokaa. Olen aloittanut syömään Omepratzolia (vaimikäsenytoli), kun tuohon takaisinvirtaukseen alkoi liittyä sellaista jatkuvaa epämukavuutta että aloin epäillä kurkun jo olevan kovilla. En muuten tiedä minkä verran tuo lääke on auttanut, mutta kurkusta se vei sen ikävän tunteen pois. Niin juu ja jotain ihan oikeita supistuksen tapaisia on tuntunut viime viikkoina muutamia. Vauvan liikkeet myös jo tuntuu oikein kovasti, kylkiluut vaan napsuu kun tyyppi monottaa menemään (niin, hän on siirtynyt raivotarjontaan, koko alku raskaus vietettiinkin tukevasti peppu alhaalla. Toivottavasti ei enää käänny). 

Raskausdiabetes on pysynyt viime viikkoihin asti hyvin kurissa. Nyt alkaa selvästi huomata, että ruokailuissa saa tietyin kohdin olla tarkkana: hyvälaatuinen iltapala ja aamupala on nyt paikallaan. Olen tässä raskaudessa ottanut nyt tuon radin kanssa paljon rennommin (toivottavasti en liian rennosti – tästä syystä odotan ja vähän pelkäänkin sitä painoarviota. sf-käyrä on nousujohteinen, joskin pysyy vielä normaalin rajoissa). Tai aluksi olin tiukkana ja melkein kaikki kerätty paino karisi pois (aboit viis kiloo kerätyistä 8 kilosta lähti), sen jälkeen yritin tuunata ruokailua niin että paino ei tipu mutta arvot pysyvät kondiksessa. Sitten huomasin, että arvot pysyvät hyvänä vaikka söisi mitä ja jotenkin se motivaatio vähän sitten lipsui tuosta ruokavaliokurista. Nyt keräilen sitä kuria takaisin kun selvästi tuossa sokeriaineenvaihdunnassa tapahtuu nyt muutoksia.

Mutta siis kaikkine kremppoineni olen tosi onnellinen, että nyt ei ole lits läts menny vedet. Olen vielä yhtenä kappaleena. Jokainen viikko tuntuu suurelta juhlalta. Isoin etappi on neljän viikon päästä kun tyyppiä voi alkaa kutsua täysiaikaiseksi. Sepäs se vasta hurrjaaaa olisikin :).