Ladataan...
Punainen vaate

Ajattelin ensin, etten sano tästä aiheesta mitään, koska joulufiilistely on monesta kiva ja positiivinen juttu keskellä pimeintä vuodenaikaa. Että me tuomaskyröt voimme laittaa muruluukkumme kiltisti kiinni, ja painua jonnekin nurkkaan häpeämään, koska poikkeamme muotista. Ehkä maailmassa on minun ja Tuomaksen lisäksi muitakin jouluongelmaisia, joten tässäpä vertaistukea teille. Jos taas olet joulufiilistelijä, voi olla hyvä ajatus lopettaa lukeminen tähän. Sinua on varoitettu.


Eräs mielenterveysalalla työskentelevä sukulaiseni on todennut usein, että lähestyvät juhlapyhät ovat mielenterveyspotilaille/kuntoutujille raskasta aikaa, koska juhlapyhät korostavat perheen tai muiden läheisten ihmissuhteiden roolia. Jos perhettä tai läheisiä ei ole tai suhteet heihin ovat ongelmalliset, tilanne lyö silmille usein nimenomaan juhlapyhinä. Varsinkin joulukuvastoon kuuluu paljon perhekeskeisiä elementtejä, kuten yhdessä syömistä ja lahjojen antamista ja saamista. Yksinäisestä saattaa vaikuttaa korostuneesti siltä, että hän jää paitsi sellaisesta, mikä kuuluu ”kaikille muille”. Monessa joulun avoinna olevassa baarissa jouluun osuu yksi vuoden tuottoisimmista päivistä. Voi olla, että näillä kahdella asialla on jotain tekemistä keskenään. 
 
Itse olen jouluongelmainen muista kuin perheeseen liittyvistä syistä, mutta mielestäni mulla on silti oikeus räntätä. Yksi syy ongelmaisuuteni on, että useimmat perinteet ovat jotenkin ankeita ja tunkkaisia. Meidän suvussa aattona lauletaan pianon säestyksellä, mikä on periaatteessa tosi jees. Mutta joululaulut eivät ole. Viime jouluna siskon koira meni meidän hilpeästä joululaulannasta aivan sekaisin. Kyse ei ole siitä, että laulaisimme epävireisesti tai liian kovaa, pois se meistä, vaan siitä, että joululaulut ovat joko hirveitä renkutuksia tai sitten kamalan surullisia. Valitsimme musiikillisesti korkeatasoisempia lauluja, mutta ne olivat niin surkeita, että koirakin aisti melankolisen tunnelman ja alkoi hädissään kantaa lelujaan vuorotellen jokaisen luo. ”Ihmiset, älkää olko noin surullisia! Leikitään!” Eläinparka! Omaa tilannettani ei helpota se, että puoliso on kuorolaulaja, joka treenailee joulurepertuaaria kotona viimeistään marraskuun loppupuolelta. ”Lumi on jo peittänyt…” ”maallisen majasi jäänteet, jos et välittömästi vaihda johonkin toiseen lauluun!” 


Keskeinen syy jouluallergiaani on rituaali-inho, josta olen avautunut aiemmin täällä, ja sillä on aivokemiallinen tausta: on ihmisiä, jotka nauttivat small talkista ja rituaaleista (serotoniinidominanssin vuoksi), ja ihmisiä, jotka rituaaliin törmätessään kysyvät välittömästi itseltään, onko se, että näin on aina tehty, mikään järkevä syy toimia samalla tavalla jatkossa (testosteronidominanssi). Olemme erilaisia, mistä aiheutuu erilaisia mieltymyksiä. 
 
Kun en ole uskonnollinen, mieleen nousee nopeasti kysymys, miksi noudatan uskonnollisia tapoja, kun ne eivät tunnu aidosti omilta. Nyt tanssin rituaalien tahdissa lähinnä kohteliaisuudesta lähipiiriä kohtaan, koska monelle siihen kuuluvalle uskonto ja perinteet ovat tärkeitä. Ei-uskonnollinen työkaveri huomautti kerran, että muinaissuomalaiset ovat juhlineet joulun tienoilla jo ennen kristinuskoa. Onkin tosi luontevaa, että vuoden kiertoon liittyvät juhlat ovat rytmittäneet vuotta silloin, kun suurimman osan elinkeinot liittyivät luontoon tavalla tai toisella. Mutta muinaissuomalaiset tavatkaan eivät riitä minulle sisällölliseksi syyksi juhlia. 
 
Rituaaleissa toinen ongelma liittyy ideaalin ja todellisuuden väistämättömään ristiriitaan. Itse koen niin, että ideaalin piirtäminen päässä tarkasti etukäteen vähentää todennäköisyyttä nauttia itse tilanteesta. Jouluun ladataan hirmuiset odotukset, hösätään kiireessä liikaa ruokaa ja leipomuksia, ostellaan sitä ja tätä, siivotaan ja stressataan, ja sitten kun näilläkään toimenpiteillä sitä päähän piirtynyttä kiiltokuvaa ei ole mahdollista saavuttaa, jokin pieni vastoinkäyminen h-hetkellä aiheuttaa aikuisellekin itkupotkuraivarit. Tilanne ei ehkä ole aivan yhtä paha kuin bridzellan häissä, mutta melkein. Lapsena tilanne oli erilainen, koska mielikuvitusmaailma oli arjessa selvemmin läsnä ja pystyin kuvittelemaan jouluun jotain taianomaista. Pidän myös mahdollisena, että minua kärsivällisemmät ja lauhkeammat ihmiset pystyvät nauttimaan jouluvalmisteluista aidosti. Itselleni jouluvalmistelut tulevat kuitenkin kaiken muun päälle, ja se kaikki muu vie jo nyt 24t vuorokahdessa, joten millekään rauhalliselle valmistelulle ei ole tilaa, vaikka työni ei vaadikaan maailman saamista valmiiksi ennen vuodenvaihdetta, kuten joillain aloilla. Mulla on viime joulukuulta Garminin sykevälivaihtelusta stressitasoja mittaava data käytössä, ja 23.12. oli koko kuun ylivoimaisesti stressaavin päivä. Myös jouluaaton ja joulupäivän lukemat olivat koholla. Joulu stressasi paljon enemmän, kuin tavallinen työpäivä. 

Oman kokemukseni mukaan aikataulutetun rituaalisuorittamisen sijaan parhaita ja nautinnollisimpia hetkiä ovat sellaiset, joissa jaettu ilo syntyy spontaanimmin ja vähemmällä vaivalla. Tällaisessa tilanteessa kukaan ei ole vääntänyt viikkokausia laatikkoja, ja ajaudu h-hetkellä pohtimaan, oliko tämä hetki nyt sen kaiken vaivan väärti. Omat sukujuureni ovat Karjalassa, jossa överit ovat paremmat kuin vajarit, joten turha luulo että mikään downgreidaus olisi tässä suvussa mahdollista ilman, että se tuntuisi tietyistä perheenjäsenistä ”väärältä”. Mitään kaikkia tyydyttävää keskitietä ei vain yksinkertaisesti ole löydettävissä.
 
Kolmas haaste on jouluun helposti liittyvä kulutushysteria. Kukaan lähipiiristäni ei oikeasti tarvitse yhtään enempää materiaa, mutta kesti vuosia ennen, kun sain pääosin vietyä läpi krääsättömän joulun. Äitini, joka tykkää ostella lahjoja, suostui 100-prosenttisesti lahjattomuuteen vain jouluna 2016, jolloin olimme veljeni puolison perheen luona Ranskassa (ja viemiset annettiin isäntäperheelle). Viime jouluna koto-Suomessa vimmatusti taistelemastani linjasta tapahtui jo osittaista lipeämistä. Olen koittanut selittää erilaisin sanakääntein, että jos haluaa minulle hyvää, ei osta mitään, koska en tarvitse mitään. Lisäksi lahjan saamiseen liittyy päässäni vastalahjan antamisen oletus, vaikka lahjan antaja ei asiaa näin mieltäisikään.  

Lahja-asiassa joudun tasapainoilemaan huonojen vaihtoehtojen välillä: kulutushysteria ahdistaa tosi paljon, enkä halua viettää aikaa joulutungoksessa tai tilailla perheelleni kamaa netistä, jollen voi olla todella varma siitä, että lahja on tarpeellinen ja mieluinen. Tällä hetkellä tilanne on se, ettei kivoja yllätyksiä oikein ole aikuisille. Kaikilla on jo kaikki perusjutut, ja asiat joita joku ehkä himoitsee, kuuluvat sellaisiin harrastekategorioihin, joista en ymmärrä mitään tai voi muutenkaan mitenkään arvata, mitä kyseiseltä sektorilta kannattaisi hankkia. Omat ”tarpeeni” ovat myös tyyppiä halkaisijaltaan 28-senttinen induktioliedelle sopiva kannellinen Diamond-merkkinen paistinpannu tai 9 astetta joustavat keo-klossit. Ei ole mitään järkeä, että kukaan muu hankkii minulle tuollaisia, koska tuollaisessa toiveessa ei ole yllätysmomenttia. Jotenkin synttärit ovat eri juttu siinä mielessä, että silloin yksi ihminen kerrallaan on keskiössä, ja on helpompi miettiä yhdessä, mitä hänelle kannattaisi hankkia. Joulussa on vähän sellainen ”hösöhösö kaikille kauheesti kaikkea äkkiä”-meininki, joka vesittää lahjojen ostamisen tarkoituksen. Ruokalahjat tai muut pois käytettävät lahjat ehkä vielä jotenkin menettelevät, mutta eivät nekään ole ongelmattomia. Omassa suvussani hyväntekeväsyyslahjat eivät ole suosiossa, mutta puolison puolella nämä pelastavat tarvittaessa.
 
Tämä joulu tulee olemaan hiukan aiemmista poikkeava. Uusi puolet edellistä asuntoa isompi kämppämme on jotenkin johtanut siihen, että puolison vanhemmat ja sisko perheineen ovat tulossa meille syömään joulupäivänä. Tämä saattaa vaikuttaa kaiken edeltävän vaikerruksen jälkeen yllättävältä juonenkäänteeltä, mutta jotenkin näin on päässyt tapahtumaan. Tilanne saa minut tuntemaan itseni  keski-ikäiseksi, koska olen aina ollut jouluna joko ulkomailla joulupakolaisena tai vieraana jonkun muun kotona. Miehen suvun kanssa lahjattomuus on mennyt paljon helpommin läpi (halleluja!), kuin omalla puolellani, ja ruoanlaittovastuu on osin jaettu. Eli ei meille vielä ihan täysiä aikuispisteitä anneta, mutta nyt ei enää olla niistäkään kaukana. Saa nähdä miten seitan-kinkku menee suvun vanhimmilta läpi, mutta koska tämä on miehen idea, asia on hänen vastuullaan. Että ehkä sitä voi omaan kotiinsa luoda omia perinteitä (ei joulukuusta, ei lihaa, ei lahjoja, skumppaa, vahvaa glögiä, seurapelejä ja ajoissa nukkumaan). Kunhan tsemppaan joulunpyhät, saatan lopulta saada sen, mitä eniten toivon: kokonaisen päivän ilman yhtään aikataulutettua menoa. Ja toisaalta, kun omat odotukset joulusta ovat jopa enemmän negatiiviset kuin neutraalit, on aika hyvät mahdollisuudet yllättyä positiivisesti.      
 

Ladataan...
Punainen vaate

Mikä tekee kaunokirjallisuudesta hyvää? Miksi itse pidän ja vaikutun tietynlaisista teoksista? 
 
Havaitsen, että neljä asiaa nousevat minulle yli muiden: Tärkeintä on, että kirja kertoo jotain olennaista ihmisyydestä sellaisella tasolla, joka ei pelkisty yksilön kokemuksiin. En jaksa loputonta yksilön tunteiden kuvailua, jollei teksti samalla vie teemaa riittävästi eteenpäin. Toiseksi kirjan rakenne on mietitty loppuun asti, eikä lukijana tarvitse liian usein ihmetellä, että miksi tämä pätkä on laitettu tähän, kun sillä ei tunnu olevan isomman teeman kanssa mitään tekemistä. Minun makuuni on parempi karsia, kuin rönsyillä. Sivumäärä ei ole mikään itsetarkoitus. Kolmanneksi on kiva, jos pääsen kirjan kautta sellaiseen paikkaan, jota en tunne entuudestaan. Kaipaan seikkailua, en turhan tuttua arkipäivän kuvailua. Neljänneksi ilahdun rikkaasta ja omaleimaisesta kielestä. Ymmärrettävästi harva kirja täyttää nämä kaikki toiveet, koska tuollaisen teoksen kirjoittaminen on varmasti ihan samperin vaikeaa. 
 
Kun kirjailijan kokemus karttuu, lukijan vaatimustaso nousee. Konkarikirjailijoiden osalta toivon, että he muutaman romaanin jälkeen uskaltautuvat itselleen tutuimman miljöön ulkopuolelle. Arvostan rohkeaa mielikuvituksen käyttöä, ja valitettavasti hieman petyn, jos hypoteettisena esimerkkinä itähelsinkiläinen kertoo kirja toisensa jälkeen itähelsinkiläisistä. Tällainen tutulla maaperällä jumittaminen on sallittua esikoiskirjailijalle, mutta sitten (varmaankin jokseenkin vaativana) lukijana toivoisin, että kirjailija kasvaisi ammatillisesti uudelle tasolle. 
 
Minulle jollain tavalla vaikuttavia lukukokemuksia ovat olleet esimerkiksi seuraavat keskenään todella erilaiset teokset. Näistä kaikki eivät pääse ykköskriteerilläni (kertoo jotain syvempää ihmisyydestä ja ajasta) ihan ylimpään kategoriaan, mutta ansiot muilla osa-alueilla sävähdyttävät. 


David Grossman: Sinne missä maa päättyy
Kertoo siitä, miltä tuntuu lähettää oma lapsi sotaan. Haastaa ihmisen rationalisuuden etenkin hädän hetkellä ja kuvaa tunteisiin vetoavasti sitä, miten järjetöntä sotiminen on.
 
Ulla-Maija Lundberg: Jää
Sodasta toipuva Suomi, luodoilla asuvien yhteisöllisyys ja lapsuuden onnelliset päivät. Elämän hauraus ja suurten muutosten äkillisyys. Mietitty kokonaisuus. 
 
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Överi, ihan kreisi ja överiydessään virkistävä. Jos kerran kirjoittaa kaunokirjallisuutta, miksei saman tien heittäisi peliin zombiet ja saatanat, Pontius Pilatukset ja luudilla lentävät noidat? Ja kaiken tämän keskellä Bulgakov onnistuu myös näpäyttämään kirjoitushetkellä valtaapitäneitä, joiden jäljiltä ihmisiä mystisesti katoili. 
 
Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina, Pitkän päivän ilta

Minulle kirjailijan teemana näyttäytyy se, kuinka ihmiset jumittuvat oman kuplansa sisään kyseenalaistamatta laajempaa kontekstia -olkoon se sitten kuinka absurdi tai julma tahansa. Ishiguro on keksinyt todella mielikuvituksellisia tapoja ilmentää tätä kirjoissaan. Kirjojen melankolinen tunnelma tuntuu viestivän, ettei elämällä ole loppujen lopuksi kovin paljoa väliä. Taiteen tekeminen, tietyn roolin mahdollisimman pätevä suorittaminen tai rakkaus eivät tuo kuolemattomuutta, ja lopulta kaikilta loppuu aika kesken. 
 
Pirkko Saision trilogia (Pienin yhteinen jaettava 1998, Vastavalo 2000 ja Punainen erokirja 2003)
Omaelämänkerrallisen tyylin mukaisesti kirjoissa kuuluu vahvasti Saision oma ääni ja hänen rikas sisäinen maailmansa. Lisäksi taustalla kulkee Suomen ja Helsingin (työläis)historia, ja itsekin Itä-Helsingissä kasvaneena oli mielenkiintoista lukea siitä, millaista siellä on ollut vuosikymmeniä sitten. Välillä kerronta naurattaa ääneen, välillä se on surullista. Pidän kirjojen ansiona myös runollista ja omaleimaista kielenkäyttöä, josta esimerkki alla.
 
Narkissoksen varjo (Pienin yhteinen jaettava s. 202)

"hän vierastaa sanojaan, täsmällisiä, partaterän ohuita kalvoja, jotka murenevat reunoiltaan ja sulautuvat aamun prosodiseen, äänistä koostuvaan mykkyyteen. 
Mutta
 vielä hän yrittää.
 Hän laskeutuu veteen, joka on kylmää ja sameaa, ja yrittää sanoilla pyydystää kuvansa ilkeästä, rikkoutuneesta peilistä. Eikä hän näe itseään, sanoilla kuvaamatonta; tarkoituksettomasti huojuvat merikasvit ovat varastaneet kuvankin.
 Silti
hän vedestä noustuaan jatkaa valheista suurinta: sanoilla, uupuneilla merkeillä rakentamista, tämän kirjan kirjoittamista."

Olli Jalonen: Taivaanpallo
Harva suomalainen kirjoittaa Jalosen tasoista maailmankirjallisuutta. Tämä teos ei rönsyile ja kipuaa mielikuvituksellisuudessaan ja ihmisten kuvauksessaan mun kuvitteellisella palkintopallilla ykköskategoriaan. Napakymppi.
 
Ei nyt tyhjennetä pajatsoa ihan kokonaan, vaan palataan muihin sykähdyttäviin kirjoihin joskus myöhemmin (Sinuhet yms). Nämä olivat sellaisia suhteellisen tuoreita kirjoja Bulgakovia lukuun ottamatta, mutta on sitä ennenkin osattu. Oikeastaan Bulgakov tuli tässä mieleen, koska luin Saatanan uudelleen tässä hiljattain, ja ihmettelin, miksi niin harva nykyään uskaltaa vetää samalla tavoin överiksi. 
 

Ladataan...
Punainen vaate

Luin tuossa taannoin Olli Jalosen Taivaanpalloa, ja tulin hevosvankkureita ja laivanrakennustekniikkaan liittyvissä kohdissa pohtineeksi elämää ennen autoja –ja polkupyöriä. Vaikka sitä ei tulisi välttämättä ajatelleeksi polkupyörän kohdalla, pyörät yleistyivät vasta 1800-luvun loppupuolella. Vaikka pyörään ei tarvita sähköä tai muutakaan kovin monimutkaista, rungosta pitää saada riittävän kestävä ja vakaa että ajaminen onnistuu. Jalosen Taivaanpallo sijoittuu 1500-luvun loppuun ja 1600-luvun alkuun, eikä silloin millään polkupyörillä suhailtu. Jos veisin kilpapyöräni 1600-luvulle, se näyttäisi ihmisistä varmaan avaruusalukselta. 


Hitsi vie, miten vaikeaa elämä olisi ilman polkupyörää! Olen aiemmin kertonut intohimoisesta suhtautumisestani pyöräilyyn triathlonin ja siihen treenaamisen näkökulmista. Oikeastaan pyörä on kuitenkin läsnä ihan joka päivä, koska meillä ei ole autoa ja ajan työmatkat pyörällä lähes säässä kuin säässä. Joskus, kun arkiratsua pitää huoltaa ja joudun keksimään muun kulkuneuvon, tuntuu ihan kädettömältä ja jalattomalta. Kaikkeen arkiliikkumiseen menee vaan niin paljon enemmän aikaa ja se tuntuu muutenkin vaikealta. 

En tykkää odottamisesta, joten pyöräily sopii luonteelleni hyvin. Pyörät pyörivät eteenpäin sitä vauhtia kuin pyöritän, ja jos on kiire, mennään liikennesääntöjen mukaan sitten sen verran kovempaa, että ehtii. Töihin ajan sellaista vauhtia, ettei perillä tarvitse käydä suihkussa. Muutettuamme Rusalle työmatkani piteni aavistuksen, mutta saan ajaa sen osin Keskuspuiston läpi, joten mielelläni vaihdoin autojen seassa ajamisen pyörätieversioon. 
 
Olen kuskannut pyörän selässä vaikka mitä. Kiinassa asuessani olen suorittanut yhden kansainvälisen muutonkin osin polkupyörällä, koska vein postitettavat laatikot polkupyörän tarakalla postitoimistoon ja lensin arvokkaamman omaisuuden kanssa takaisin. Kiinalainen pyöräni maksoi silloisissa euroissa noin kympin, ja oli tosi pian ihan ruosteessa. Parempaa ei kuitenkaan kannattanut ostaa, koska se olisi heti varastettu. Niinpä ajelin henkeni kaupalla ruosteröttelöllä melkein vuoden, mm. keskellä yötä Tiananmenin aukiolle ennen Kiinan kansallispäivää muiden opiskelijoiden kanssa. Aamulla aukiolla laskettiin ilmoille tuhansia kyyhkysiä. 

Väikkärivaiheessa Briteissä yksi pyörä meni säpäleiksi, kun kaksikerrosbussi törmäsi takapyörääni. Onneksi minulle ei käynyt kuinkaan, vaikka sain sormeen ja leukaan pienet naarmut. Suomessa ei ihme kyllä ole sattunut pahempaa, vaikka usein Punavuoressa asuessani pelotti ajaa Fredaa, jossa on liukkaalla säällä riski siihen, että pyörä suistuu ratikkakiskon uraan. Nykyisellä työmatkalla eniten pelottaa se, että Keskuspuistossa liikkuvilla jalankulkijoilla ei ole heijastinta tai muuta merkkiä, jonka avulla heidät voisi erottaa pimeillä metsäteillä. 
 
Kivointa ja helpointa on tietty ajaa kisoissa, kun koko reitti on suljettu muulta liikenteeltä. On ihan mieletön fiilis viilettää kilpapyörällä aeroasennossa yli 30km tunnissa pelkällä lihasvoimalla ja havaita että jösses, tällainen lapsena melkein astmaan kuollut istumatyöläinenkin pystyy ja jaksaa ajaa tällaista vauhtia. 180 kilometriä. Koska joki syntyy pienistä puroista, työmatkapyöräilykin auttaa kisoissa ainakin vähän koska lyhyestäkin työmatkasta tulee päivittäin pyöräiltynä hyvää peruskestävyysajoa kisatreenin pohjaksi. Ennen kaikkea työmatkapyöräily kuitenkin säästää hermoja, kun saa kuunnella matkan ajan vain omia ajatuksiaan eikä julkisten liikennevälineiden sisällä vallitsevaa hälinää. Ja pääsee perille nopeammin. 

Pages