Ladataan...
Punainen vaate

Kirjoitan, siis olen. Ja silloin kun en kirjoita, olen turhautunut, kireä ja pettynyt itseeni. Happy happy joy joy! Terveisiä tutkijankammiosta.


Tutkijan homma saattaa vaikuttaa kuivalta yksinäiseltä puurtamiselta, mitä se usein onkin. Minulle tämä on yksi työn hyviä puolia. On kuitenkin hämmästyttävää, millaisella tunneskaalalla sitä saattaa omassa pikku tutkijankammiossaan päivän aikana liikkua –vaikka onkin siellä yleensä ihan yksin. Tunteiden kirjo liittyy paitsi työssäni käsiteltäviin asioihin (autoritarismin syveneminen, sota ja rauha, viholliskuvat, naisten asema Aasiassa, Pohjois-Korea), myös siihen, kuinka suhtautuu itseensä ja itsensä johtamiseen. Ajoittain omana pomonaan oleminen on ihanaa, välillä taas ihan kamalaa. On itse vastuussa melko lailla kaikesta, ja silloin kun työt takkuavat ja motivaatio mataa, ei ole ketään muuta, jonka niskaan voisi huonon edistymisensä sälyttää. Mulla on kyllä useitakin esimiehiä, mutta ei ole heidän syynsä, jos artikkelini kirjoittaminen ei edisty. Heidän hommaansa ei ole johtaa tätä duunia, jota teen päivittäin. 
 
Lyhyesti sanottuna tutkijan homman raskain asia on se, miten tiiviisti ammatti-identiteetti ainakin minulla liittyy myös muuhun olemiseen. Kun teksti on edennyt, olen paremmalla tuulella ja vietän vapaa-aikaa tyytyväisenä. Silloin kun aikataulut lägäävät, meininki menee usein siihen, että unohdan tai en oikein osaa pitää taukoja, vaikka tiedän että ne parantaisivat työtehoa. 
 
Itsensä johtamisessa on välillä haasteita. On eri asia tietää, miten joku asia kannattaisi tehdä, ja sitten oikeasti toimia sillä parhaalla mahdollisella tavalla. Tiedän, että minun vuorokausirytmilläni kannattaisi ehdottomasti aloittaa päivä vaikeimmasta ja tärkeimmästä hommasta eli akateemisten journaaliartikkelien kirjoittamisesta. Kun on tehnyt tärkeimpiä hommia aamupäivän, voi siirtyä vähemmän aivokapasiteettia vaativiin tehtäviin kuten sähköpostien läpikäymiseen, lukemiseen tai juokseviin asioihin. En ymmärrä, miten tämän yksinkertaisen asian toteuttaminen on niin vaikeaa. Miksi sähköposti kiinnostaa heti aamusta niin kamalasti? Tiedän kyllä, ja silti menen yhä uudestaan samaan halpaan: sähköposteihin vastaamisesta tai muiden sälätehtävien hoitamisesta saa valheellisen aikaansaamisen tunteen helposti. Artikkelin kirjoittaminen olisi tärkeämpää, mutta paljon vaikeampaa. Siksi sitä yrittää vältellä, vaikka oikeastaan tietää koko ajan, että työskentelee epätehokkaalla tavalla, jos lykkää vaikeimman homman tekemistä iltapäivään. 
 
Toinen hankaluus itsensä johtamisessa on sisäistää, että kovaa työputkea seuraa väistämättä kevyempi päivä tai pari. Koko ajan ei voi paahtaa täysillä, vaikka välillä täytyykin. Kevyemmässä vaiheessa pitäisi ymmärtää, että lepo on tarpeen eikä kyse ole mistään yleisestä laiskistumisesta tai tehottomuudesta. Sama pätee hyviin ideoihin. Välillä niitä tulee, mutta ei voi olettaa, että joka päivä olisi kaikkein luovimmillaan. Vaihtelu työtehossa ja aikaansaannosten laadussa täytyy vain oppia jotenkin hyväksymään. Vaikka tämän vaihtelun ja siihen liittyvän arvaamattomuuden tietää, vaihtelua on kymmenisen vuotta alalla olleena edelleen todella vaikea sietää. 
 
Tänään on maanantai, ja lupaan yrittää aloittaa artikkelista ja jättää sähköpostien perusteellisemman perkaamisen iltapäivään. Iloista ja tehokasta (työ)viikkoa kaikille!
 

Ladataan...
Punainen vaate

Treenikuulumisia: uusi kausi on lähtenyt käyntiin vähän ristiriitaisissa tunnelmissa.

Kesällä meni paljon aikaa sekä asunnonvaihtoprojektiin, että triathlonin täysmatkalle treenaamiseen. Kun Köpiksen kisa oli ohi ja oli aika aloitella uutta treenikautta, olin vähän hukassa. Ensinnäkin kämpän kanssa oli vielä pientä remppasäätöä. Toisaalta työt kärsivät kesällä siitä, että asuntoprojekti vei niin paljon aikaa ja henkisiä voimavaroja. Nyt syksyllä täytyy yrittää vähän kuroa umpeen lägääviä projektiaikatauluja, mikä käytännössä tarkoittaa enemmän töitä ja vähemmän aikaa treenata. Ehkä tärkein syy hukassa olemiselle on kuitenkin se, etten ole päättänyt seuraavaa tavoitetta triathlonin osalta. Kisaaminen on kivaa, mutta täysmatkan tekeminen kolmantena kesänä putkeen tuntuu rankalta, ja osa minusta on sitä mieltä, että välillä voisi kesäisin tehdä muutakin kuin ajella joka viikonloppu pyörällä Porvooseen ja takaisin. Toki voisi tehdä puolimatkan kisan täpärin sijaan, mutta se ei ole matka, jolla saan parhaat puoleni esiin. Täpäreiden jälkeen ”pelkän puolikkaan” tekeminen tuntuisi jotenkin luovuttamiselta. (Edellinen lause saattaa kuulostaa mielisairaalta, mutta tavoitteellisemmin treenaavat kyllä ymmärtävät tämän ilmiön, joka on sukua karatessa tunnetulle mustan vyön kiroukselle.) 
 


 
Sen jälkeen, kun on täpäreiden makuun päässyt, on hankala enää sisäistää perusajatusta siitä, miksi treenaan. Treenaan ennen kaikkea kropan ja pääkopan terveyden takia, ja jotta jaksaisin paremmin töissä, en siksi että joka vuosi pitäisi parantaa täpäriaikaa. Jos töissä on tavoitteellisempi vuosi ja haluaa välillä nähdä perhettä ja ystäviäkin, täpäri ei välttämättä ole fiksu tavoite. 
 
En kuitenkaan ole vielä päättänyt mitä ensi kesän treenikalenterin suhteen teen. Vaikka en menisikään täpärille, voisin silti toki panostaa lajiin esim. opettelemalla vihdoin uimaan kunnolla –mistä olisi varmasti iloa myöhemmin. Voisin myös vähentää pyöräilyä, jonka saaminen kisakuntoon on ajankäytöllisesti selvästi haastavin kolmesta lajista, ja käydä juoksukisoissa triathlontapahtumien sijaan.  
 
Näiden ristiriitaisten pohdintojen keskellä oli ihanaa viettää viikonloppu, jossa molempiin päiviin mahtui kivaa treeniä. Pyöräilin lauantaiaamuna Leppävaaran uimahalliin, jossa seuralla oli käsivetopainotteiset treenit. Tulomatkalla ehdin ihailla Helsingin upeaa ruskaa.
 

 
Tänään olin seuran kolmen tunnin spinussa Meilahden Unisportin pyöräilysalissa, ja katsoimme samalla Barcelonan ironman-kisoja. Spinusetti oli aika rankka, mutta vetotreeni saa todella tuntemaan olevansa elossa. Barcelonan kisoissa on todella paljon suomalaisia mukana, ja meidänkin seurasta monta treenikaveria, joten kisan seuraaminen vei kivasti huomiota pois omasta raatamisesta. Pääsin pitkästä aikaa ihan kunnon endorfiinihuppeliin, ja muistin taas miksi treenaan ja miltä se hyvä treenin jälkeinen olo tuntuu.  Sykekaaviossa pitkä vetotreeni näyttää tältä: 
 

Ehkä se ajatus ensi kesän kisakalenteristakin kirkastuu tässä syksyn mittaan. Onneksi vielä ei ole kiire päättää mitään. 

Ladataan...
Punainen vaate

Lokakuun kala on titaanisäppikala (Balistoides viridescens).

Tuntuuko, että syksy on lähtenyt käyntiin kamalalla hurinalla ja ihmetyttää minne syyskuu katosi? Hommia piisaa ja pientä stressiäkin pukkaa? Näihin tunnelmiin sopii erinomaisesti titaanisäppikala (titan trigger fish joka saattaa olla suomeksi myös jättisäppikala tai huulisäppikala), joka on lokakuun kala. Se syö nilviäisiä, eli ei kannata olla nilviäinen vaan selkärankainen. Säppikalalla on hampaat, joilla se voi purra ihmistäkin. Keskeistä titaanisäppikalan kanssa pärjäämisessä on ymmärtää, että sillä on kartion mallinen reviiri, joka levenee ylöspäin. Titaanisäppikala jättää yleensä rauhaan, kun ui pois sen reviiriltä. Näin ollen fiksu selkärankainen voi uida stressiä tai säppikalaa karkuun, kun tietää mitä tekee eikä jää haahuilemaan säppikalan kodin lähettyville tai keskelle toisarvoisia hommia. Kun ei ole suoraan kalan hyökkäyslinjalla, huomaa että se on itse asiassa aika näyttävän näköinen kaveri. (Kuvien kalat on kuvattu Thaimaassa, ja ensimmäinen oli selvästi sitä mieltä, että olin ihan väärässä paikassa.) Syyskuun kalaan, murisijaan, voi tutustua täällä.

Pages