Hyvää tai suorastaan erinomaista kirjallisuutta

Mikä tekee kaunokirjallisuudesta hyvää? Miksi itse pidän ja vaikutun tietynlaisista teoksista?

Havaitsen, että neljä asiaa nousevat minulle yli muiden: Tärkeintä on, että kirja kertoo jotain olennaista ihmisyydestä sellaisella tasolla, joka ei pelkisty yksilön kokemuksiin. En jaksa loputonta yksilön tunteiden kuvailua, jollei teksti samalla vie teemaa riittävästi eteenpäin. Toiseksi kirjan rakenne on mietitty loppuun asti, eikä lukijana tarvitse liian usein ihmetellä, että miksi tämä pätkä on laitettu tähän, kun sillä ei tunnu olevan isomman teeman kanssa mitään tekemistä. Minun makuuni on parempi karsia, kuin rönsyillä. Sivumäärä ei ole mikään itsetarkoitus. Kolmanneksi on kiva, jos pääsen kirjan kautta sellaiseen paikkaan, jota en tunne entuudestaan. Kaipaan seikkailua, en turhan tuttua arkipäivän kuvailua. Neljänneksi ilahdun rikkaasta ja omaleimaisesta kielestä. Ymmärrettävästi harva kirja täyttää nämä kaikki toiveet, koska tuollaisen teoksen kirjoittaminen on varmasti ihan samperin vaikeaa.

Kun kirjailijan kokemus karttuu, lukijan vaatimustaso nousee. Konkarikirjailijoiden osalta toivon, että he muutaman romaanin jälkeen uskaltautuvat itselleen tutuimman miljöön ulkopuolelle. Arvostan rohkeaa mielikuvituksen käyttöä, ja valitettavasti hieman petyn, jos hypoteettisena esimerkkinä itähelsinkiläinen kertoo kirja toisensa jälkeen itähelsinkiläisistä. Tällainen tutulla maaperällä jumittaminen on sallittua esikoiskirjailijalle, mutta sitten (varmaankin jokseenkin vaativana) lukijana toivoisin, että kirjailija kasvaisi ammatillisesti uudelle tasolle.

Minulle jollain tavalla vaikuttavia lukukokemuksia ovat olleet esimerkiksi seuraavat keskenään todella erilaiset teokset. Näistä kaikki eivät pääse ykköskriteerilläni (kertoo jotain syvempää ihmisyydestä ja ajasta) ihan ylimpään kategoriaan, mutta ansiot muilla osa-alueilla sävähdyttävät.

David Grossman: Sinne missä maa päättyy
Kertoo siitä, miltä tuntuu lähettää oma lapsi sotaan. Haastaa ihmisen rationalisuuden etenkin hädän hetkellä ja kuvaa tunteisiin vetoavasti sitä, miten järjetöntä sotiminen on.

Ulla-Maija Lundberg: Jää
Sodasta toipuva Suomi, luodoilla asuvien yhteisöllisyys ja lapsuuden onnelliset päivät. Elämän hauraus ja suurten muutosten äkillisyys. Mietitty kokonaisuus.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Överi, ihan kreisi ja överiydessään virkistävä. Jos kerran kirjoittaa kaunokirjallisuutta, miksei saman tien heittäisi peliin zombiet ja saatanat, Pontius Pilatukset ja luudilla lentävät noidat? Ja kaiken tämän keskellä Bulgakov onnistuu myös näpäyttämään kirjoitushetkellä valtaapitäneitä, joiden jäljiltä ihmisiä mystisesti katoili.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina, Pitkän päivän ilta

Minulle kirjailijan teemana näyttäytyy se, kuinka ihmiset jumittuvat oman kuplansa sisään kyseenalaistamatta laajempaa kontekstia -olkoon se sitten kuinka absurdi tai julma tahansa. Ishiguro on keksinyt todella mielikuvituksellisia tapoja ilmentää tätä kirjoissaan. Kirjojen melankolinen tunnelma tuntuu viestivän, ettei elämällä ole loppujen lopuksi kovin paljoa väliä. Taiteen tekeminen, tietyn roolin mahdollisimman pätevä suorittaminen tai rakkaus eivät tuo kuolemattomuutta, ja lopulta kaikilta loppuu aika kesken.

Pirkko Saision trilogia (Pienin yhteinen jaettava 1998, Vastavalo 2000 ja Punainen erokirja 2003)
Omaelämänkerrallisen tyylin mukaisesti kirjoissa kuuluu vahvasti Saision oma ääni ja hänen rikas sisäinen maailmansa. Lisäksi taustalla kulkee Suomen ja Helsingin (työläis)historia, ja itsekin Itä-Helsingissä kasvaneena oli mielenkiintoista lukea siitä, millaista siellä on ollut vuosikymmeniä sitten. Välillä kerronta naurattaa ääneen, välillä se on surullista. Pidän kirjojen ansiona myös runollista ja omaleimaista kielenkäyttöä, josta esimerkki alla.

Narkissoksen varjo (Pienin yhteinen jaettava s. 202)
”hän vierastaa sanojaan, täsmällisiä, partaterän ohuita kalvoja, jotka murenevat reunoiltaan ja sulautuvat aamun prosodiseen, äänistä koostuvaan mykkyyteen. 
Mutta
 vielä hän yrittää.
 Hän laskeutuu veteen, joka on kylmää ja sameaa, ja yrittää sanoilla pyydystää kuvansa ilkeästä, rikkoutuneesta peilistä. Eikä hän näe itseään, sanoilla kuvaamatonta; tarkoituksettomasti huojuvat merikasvit ovat varastaneet kuvankin.
 Silti
hän vedestä noustuaan jatkaa valheista suurinta: sanoilla, uupuneilla merkeillä rakentamista, tämän kirjan kirjoittamista.”

Olli Jalonen: Taivaanpallo
Harva suomalainen kirjoittaa Jalosen tasoista maailmankirjallisuutta. Tämä teos ei rönsyile ja kipuaa mielikuvituksellisuudessaan ja ihmisten kuvauksessaan mun kuvitteellisella palkintopallilla ykköskategoriaan. Napakymppi.

Ei nyt tyhjennetä pajatsoa ihan kokonaan, vaan palataan muihin sykähdyttäviin kirjoihin joskus myöhemmin (Sinuhet yms). Nämä olivat sellaisia suhteellisen tuoreita kirjoja Bulgakovia lukuun ottamatta, mutta on sitä ennenkin osattu. Oikeastaan Bulgakov tuli tässä mieleen, koska luin Saatanan uudelleen tässä hiljattain, ja ihmettelin, miksi niin harva nykyään uskaltaa vetää samalla tavoin överiksi.