Fanaatikon talvipyöräily

Talvipyöräily on periaatteessa iloinen asia, paitsi silloin kun ei todellakaan ole. Tässäpä siis hiukan kokemuksia talvipyöräilystä, jota harjoitan mahdollisuuksien mukaan ihan tavallisella mummopyörällä, jos ei ole liikaa lunta. Jos keli menee tosi hankalaksi, siirryn cyclocross-pyörään, jossa on talvirenkaat. Koska pyöräiltävät matkat ovat lähtökohtaisesti alle 10 kilometriä suuntaansa, minua ei pidättele edes kireä pakkanen. Pakkasta paljon isompia haasteita aiheuttavatkin jää ja lumikinokset.

Tämä talvi on ollut työmatkapyöräilyn osalta aikamoista vuoristorataa. Työmatka on jonkin verran pidempi kuin meidän vanhasta pikkukämpästä, mikä tarkoittaa sitä, että huonon pyöräilykelin sattuessa loskassa joutuu tarpomaan sen verran paljon kauemmin, että alkaa ketuttaa. Pari viikkoa sitten koko pääkaupunkiseudun joukkoliikennekin oli pahasti sekaisin ”lumi-infernosta”, ja vaikka tietyt pääväylillä sijaitsevat pyörätiet yleensä aurataan, töihin lähtiessä ei ollut oikein varma, olisiko ollut parempi valita sukset pyörän sijasta kulkuvälineeksi. Toistaiseksi olen pyöräillyt joka päivä, vaikka joinain päivinä se onkin tarkoittanut sitä, että pyörää on joutunut työntämään osan matkaa täysin auraamattomassa umpihangessa. Tässä hommassa kuten tietysti kaikessa muussakin, olisi hyvä säilyttää terve kaupunkilaisjärki eikä olla niin samperin fanaattinen. Mutku… mä en osaa. Muutaman kerran tämän fanaattisuuden takia onkin sitten tullut vastaan vähemmän hauskoja pyöräilymatkoja.

Tein maanantaina 17.12. yli 10-tuntisen työpäivän, jonka jälkeen jouduin lähtemään vielä ruokaostoksille, koska Iisakin kirkkoa eli joulupäivän ateriaa ei rakenneta päivässä. Maanantain vastaisena yönä oli satanut lunta, joka oli päivän aikana sohjoontunut, niin että talvipyöräilyni oli jonkinlaista pyöräilyn ja pyöräluistelun välimuotoa, jonka harrastamista en suosittele kenellekään, jolla on vähänkään haasteita tasapainon tai keskivartalon hallinnan kanssa. Kaiken muun hyvän lisäksi kaupunkiratsuni oli jo reilun kuukauden ajan ilmoittanut tarpeestaan päästä vuosihuoltoon, ja tämän merkiksi tiputtanut ketjut säännöllisen epäsäännöllisesti. Osaan laittaa ne takaisin, mutta varmasti moni meistä keksii hauskempiakin ajanviettotapoja, kuin seistä pakkasessa paljain käsin sorkkimassa öljyisiä ketjuja paikoilleen.

Kun olin selvinnyt Rautatieaseman S-marketin tungoksesta ulos ilman piparjuuritahnaa ja sitruunamehua, mutta muuten olosuhteisiin nähden voitokkaasti ja saanut työasioista uupuneen mieleni, ostokset ja pyörän taiteiltua sohjossa Urheilukadun ja Nordensjöldinkadun kulmaan, ketjut putosivat –taas. Hengitettyäni muutaman kerran syvään, ja todettuani että ”niinpä tietenkin”, oli aika hiukan analysoida tilannetta:
1) Kuka hullu ylipäänsä polkee täällä sohjossa? No, minä tietenkin koska se on kaikesta huolimatta nopeinta, vaikka onkin juuri nyt hitaampaa kuin normaalisti sohjon takia.
2) Kuka hullu polkee täällä sohjossa pyörällä, jossa on jo kuukauden verran olleet ketjut liian löysällä? On aika viedä se pyörä korjaamoon ja ajaa työmatkat cyclocrossilla sillä aikaa. Turha tästä on universumille ärhennellä, kun asia on ihan omaa syytä.
3) Olen niin jääräpäinen tässä pyöräilyssä, että se saattaa vielä kostautua.  Nyt on syytä ennakoida tulevia päiviä niin, etteivät ketjut tipu esim. sellaisena aamuna, jolloin pitäisi olla pirkulan aikaisin Säätytalolla puhumassa. Ko. tilaisuuteen olisi kohtuullista saapua paikalle ajoissa ilman, että kädet ovat kyynärpäihin asti mustassa öljyssä. (Todettakoon, että aiemmin syksyllä myöhästyin nolosti erään brittiläisen professorin pitämästä esitelmätilaisuudesta, koska ketjut tippuivat Arkadiankadun ja Yliopiston päärakennuksen välillä, ja jouduin fiksailemaan niitä pakkasessa kriittiset 10 minuuttia ja päätymään ennen tilaisuutta vessaan hinkkaamaan käsiä puhtaaksi.)

Joulukuun puhetilaisuuteen ehtiminen siisteissä vaatteissa onnistui hienosti pyörällä, koska sään jumalat olivat suosiolliset. Tammikuun alussa sain jopa pyöränkin huollettua, niin että ketjut pysyvät kunnolla paikoillaan. Muutamat viikot sain pyöräillä pakkasessa ilman loskaa, ja kaikki oli hyvin. Kunnes lumi-inferno iski.

Nyt kun siitä on päästy, kadut ovat jäässä ja jään päällä on kerros vettä. Käyn lauantaisin Leppävaarassa uintitreeneissä, joihin päästäkseni nopein keino on pyöräillä radan vartta. Koko matka on pyörätietä, joka on vieläpä yleensä aivan erinomaisessa kunnossa. Toissapäivänä reitti näytti tältä.

Mennessä jää kesti vielä kohtuullisen hyvin, niin että pystyin aika pitkälti ajamaan normaalia reittiä. Treenien jälkeen vesisade oli sulattanut pohjaa niin pahasti, ettei pyöräilystä olisi tullut mitään, koska talvirenkaillakin pito oli aivan nollissa. Onneksi tiesin kiertotien, jossa asfaltti oli näkyvissä ja selvisin kuin selvisinkin kotiin treeneistä.

Minulla olisi sään jumalille sellainen kaino toivomus, että joko kohtuullisesti lunta ja pakkasta tai asfaltti näkyviin. Tämä jään päällä lilluva vesi on huonoin mahdollinen ajokeli. Toisaalta voi olla, että kun toissapäivänä ja eilen on satanut melkein koko päivän, jää on jo sulanut alta pois. Hitto vie miten paljon arki helpottuu, kun kevät tulee eikä ulos lähtiessään tarvitse enää miettiä liukastumista, kinoksia tai muita matkantekoa vaikuttavia hidasteita!