Lähtökohtia

Maailmantuskaa osa 1. Entä jos tulevaisuus onkin skeidaa? 

Olen viime aikoina miettinyt sitä, mitä tapahtuu, kun sukupolvia jatkunut tarina aina vain paremmasta tulevaisuudesta yhtäkkiä katkeaa, ja tulevaisuus alkaa vaikuttaa nykymenoa huonommalta. Meille on nimittäin maailmansotien jälkeen syötetty sellaista pajunköyttä, että jokaisen uuden sukupolven tulevaisuus muuttuu ikään kuin jotenkin automaattisesti taloudellisesti ja muutenkin aina vaan paremmaksi kuin edellisten, koska tekniikka kehittyy ja talous kasvaa. Tämä tarina olisi jo kauan aikaa sitten joutanut romukoppaan, mutta kyllä se vahvasti poliitikkojemme puheissa edelleen sinnittelee. Valitettavasti taitaa kuitenkin olla niin, etteivät jatkuva talouskasvu ja ilmastonmuutoksen hillitseminen mahdu samaan lauseeseen. Omassa suvussani saatan olla viimeisiä, joilla on ollut vanhempiaan helpompaa ainakin lapsuudessa.


Äitini syntyi ylläolevan kuvan taloon vuonna 1955. Talossa on kaksi huonetta alakerrassa ja pieni yläkerta. Pihalla on navettarakennus ja rannassa sauna. Kun äitini ollessa muutaman vuoden ikäinen, perhe muutti lähistölle isompaan taloon, jossa mummini hoiti kylän lääkevarastoa muiden töiden ohessa. Isoisä ajoi meijeriautoa. Perheeseen kuului ihmisten lisäksi pari lehmää, possu, koira ja kanoja. Samoin kuin isäni, äiti joutui oppikouluun mennessään muuttamaan isommalle paikkakunnalle, jossa piti asua viikot erossa perheestä ja palella alivuokralaisasunnossa jonkun iäkkäämmän tädin yläkerrassa. Äiti oli aikoinaan lähisukunsa ensimmäinen yliopistokoulutettu.

Isäni äidillä oli ruskea Datsun, jonka verhoilun hajun muistan vieläkin lapsuudesta. Datsunilla köröteltiin Joensuusta muutaman kymmenen kilometrin päähän Kunnasniemelle, jossa mummilla oli kesämökki. Aikoinaan mummi oli Kunnasniemellä alakoulun opettaja, jollaiseksi pystyi siihen maailmanaikaan valmistumaan käymällä seminaarissa eli eräänlaisessa kiertävässä intensiivikoulutuksessa. Mummi oli Karjalan evakko, ja 1997 teimme juurimatkan hänen entisille kotiseuduilleen mummin, isän, siskoni ja muutaman muun sukulaisen kanssa. Löysimme vanhan kotitalon perustukset. Mummi kertoi aina välillä, kuinka oli sodan aikaan joutunut juoksemaan pakoon pommikoneita.

Molempien isoäitieni perheissä oli seitsemän lasta, ja kumpikin mummini menetti pikkusiskonsa lapsuudessa. Äidinäidin sisko Sanna sai saunassa niin vakavia palovammoja, että menehtyi. Isänäidin Leea-sisko kuoli johonkin sairauteen. Muualla maailmassa ymmärrettiin, että Suomi-polo kaipasi kipeästi lisää lääkäreitä. Isäni opiskeli Sveitsissä lääkäriksi stipendiaattiohjelmassa, jonka avulla oli tarkoitus lievittää sodasta toipuvan Suomen tilannetta. Suomeen palattuaan isä teki töiden ohessa väitöskirjaa ja väitteli tohtoriksi, kun olin kymmenvuotias.

Vaikka lama-ajan lapsena sain kumittaa vastaukset pois ala-asteen tehtäväkirjoista ja istuin kolmasluokkalaisena 32 oppilaan luokassa, sain lapsuusiän astmaani hyvää hoitoa, enkä kuollut tautiin (vaikka olisin voinut kuolla, jos olisin syntynyt muutama vuosikymmen aikaisemmin). Koulutuspohja oli riittävä siihen, että väittelin Oxfordista tohtoriksi vuonna 2014. Sain opintoihini rahoitusta useammastakin lähteestä, mutta yhtään stipendiä ei annettu sillä perusteella, että olisi haluttu tukea sodasta toipuvan maan koulutustilannetta.

Toisin kuin isovanhempani, olen asunut ulkomailla, matkustellut ympäri maailmaa ja tavannut ihmisiä ehkä jopa yli sadasta maasta Bhutania ja Pohjois-Koreaa myöten. Sukupolvelleni maailma on auki, mutta se on myös murroksessa. En ole ihan varma, kuinka suuresta muutoksesta on kyse, koska kaikkina aikoina elävistä ihmisistä vaikuttaa siltä, että juuri kuluva hetki on jollain tavalla käänteentekevä ja merkittävä. Kaikesta huolimatta tuntuu, että vaikka minun ei tarvitsekaan väistellä pommikoneita kuten isovanhempieni, asiat eivät silti ole menossa parempaan suuntaan. Olen joutunut hylkäämään parempaan tulevaisuuteen luottavan tarinan, ja se ahdistaa. Syitä luottamuspulaan on monia ja avaan niitä huomenna. Pysykää kanavalla!

Norjassa on ollut hienoa matkailla, mutta samaan aikaan mietin, onko näilläkään paikoilla enää lunta jos tulen tänne uudestaan 50 vuoden päästä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *