Mistä laulut tulevat?
Triathlonistin tilityksiä osa 5, jossa hämmästellään mistä pitkien treenien aikana tulevat alitajunnan käsittämättömät purskahdukset johtuvat ja voiko rääkkitreeni olla eräänlaista meditointia.
Pitkäkestoisella kestävyysharjoittelulla on niin paljon erilaisia terveyshyötyjä, ettei niitä kaikkia voi käsitellä pidemmälti tässä. Pitkäkestoinen aerobinen treeni auttaa normaalin painon ylläpitämisessä, vähentää jatkuvasta istumisesta aiheutuvia terveyshaittoja, tuo vaihtelua ajattelutyölle ja päätetyöskentelylle, nostaa itsetuntoa uusien taitojen oppimisen avulla, tarjoaa sosiaalisia kontakteja seuratoiminnan kautta sekä parantaa aivojen toimintaa mm. synnyttämällä uusia aivosoluja. Nämä kaikki syyt ovat kannustaneet minuakin säännölliseen treenaamiseen, mutta näiden ohella on kolme syytä, jotka nousevat laajempien terveyshyötyjen ylitse, koska tunnen konkreettisesti niiden vaikutuksen arjessa. Nämä arkisyyt liittyvät tavalla tai toisella stressin purkamiseen, pään nollaamiseen ja tiedostamattoman prosessoinnin aktivoimiseen. Ja sitten oheistuotteina on tullut vähän sellaisia kummallisempiakin sivujuttuja.
Rääkkitreeni on villikon meditaatiota
Olen sellaista aika menevää sorttia, jolla on aina sata rautaa tulessa. Olen monta kertaa aloittanut meditoinnin, mutta yhtä monta kertaa tapa on nopeasti lopahtanut. (Tiedän tiedän, pitäisi vielä yrittää.) Koenkin niin, että laiselleni villikolle rääkkitreeni on parasta meditaatiota. Jos treenaan karatea, nyrkki tulee naamaan jos en keskity vain ja ainoastaan siihen meneillään olevaan tekemiseen. Missä tahansa vetotreenissä (= vedetään lyhyempi setti kovaa ja sitten himmataan ja toistetaan tätä erilaisilla frekvensseillä lajista ja treenin tarkoituksesta riippuen) kovaan vetoon keskittyminen ja kivun sietäminen auttavat olemaan läsnä hetkessä. Tämä intensiivinen keskittyminen taitaa olla älypuhelinten ja muiden tekemisen jatkuvasti katkaisevien ärsykkeiden aikakaudella harvinaista herkkua, vaikka vetotreeni saattaakin jostakusta kuulostaa aika masokistiselta. Välillä matala –tai keskitehoinenkin treeni tuntuu meditaatiolta, jos pystyy esimerkiksi keskittymään täysillä johonkin tekniseen yksityiskohtaan. Tähän uinti on erinomainen laji koska uinti on niin teknistä, ja flow-tilassa uiminen on aivan ihanaa.
En tiedä johtuuko seuraava ”rääkkimeditoinnista” vai mistä, mutta pitkäkestoinen aerobinen treeni tuo ihmisestä (tai ainakin minusta) esiin aivan kummallisia puolia. Tehdessäni pitkää treeniä kuulen musiikkia, jota en ole kuunnellut aktiivisesti vuosikymmeniin. Pään sisäinen soittolista voi olla niin hurjaa tavaraa, ettei sitä pystyisi millään keksimällä keksimään. Esimerkiksi kun nytkytin huhtikuussa pyörää Mallorcalla yhdeksän kilometrin nousua ylös, päässä soi Mummo kanasensa niitylle ajoi, pienet kanaset ne hyppivät. Voin kertoa ettei Mummo kanasensa kuulu mun spotifyn soittolistalle. Vielä psykedeelisemmäksi meininki muuttui, kun tuon biisin päälle punki Sir Elton John kappaleellaan Goodbye England’s Rose, (Candle in the wind), mutta mummo ei luovuttanut, vaan Eltonin kertsin kohdalla kanat olivat taas niityllä. Mäki jatkui ja saksalainen äijäryhmä puski meidän porukan ohi liian läheltä. Biisi vaihtui, ja nyt alitajunta halusi sanoa, että porsaita äidin oomme kaikki, että älä huuda niille äijille saksaksi mitään törkyjuttuja, vaikka mieli ilmeisesti tekisi. Ajoittain Jeesus tahtoo tehdä avoimeen sydämeen asunnon (tuttu laulu rippikoululaisille), usein palataan ihan jonnekin lastentarhavuosien aikaisiin musiikillisiin maisemiin. Jos joku osaa selittää mulle tieteellisesti, miksi treenaaminen aiheuttaa tällaisen kaivautumisen mielen kampakeraamisen kauden sedimentteihin, tarjoan bissen tai urheilujuoman. Oi te lääketieteen tutkijat, laittakaa mulle aivotoiminnan mittauslaitteistot päähän kun treenaan ja kertokaa mistä laulut tulevat! Tietenkin voin halutessani kuunnella päässäni vaikkapa sellaisia klasaribiisejä, joiden ykkösviulustemmoja olen vuosien varrella hinkuttanut ja osaan ne varmaan ikuisesti ulkomuistista. Mutta tällaista matskua täytyy tietoisesti ajatella, jotta pää soittaa sitä. Jos aivojen antaa rullata tyhjäkäynnillä, ääneen pääsevät mummo, Eltoni, porstaat ja sellaiset renkutukset, jotka olen itse keksinyt ollessani alle kouluikäinen.
Treeni voi olla aikuisen diskreetti itkupotkuraivari
Hetkeen keskittymisen lisäksi rääkkitreeni auttaa myös silloin, jos tekisi mieli kiukutella. Minua kiukuttaa useimmiten aikaansaamattomuuden kokemus, koska luovissa töissä tuotetun työn laadussa ja määrässä on todella rasittavia vaihteluita. Välillä saan mielestäni tosi hyviä ajatuksia ja asiaa harppauksilla eteenpäin muutamissa tunneissa. Välillä tuntuu, ettei viikkokausiin edisty oikein mikään, vaikka kuinka yrittäisin. Tämä vaihtelu on tutkijan työn rankimpia puolia ainakin minulle, koska haluaisin tietysti, että joka päivä olisi A-päivä eikä D-päiviä olisi ollenkaan. D-päivien fiilistä parantaa, jos silloin saa kuitenkin edes jotain aikaan –edes sen treenin. Riippumatta siitä mikä harmittaa, vetämällä kovempaa on mahdollista saada aikuisten sivistyneet itkupotkuraivarit ilman että kukaan muu välttämättä huomaa mitään. Itse olen kiukkupäivinäkin treenin jälkeen kuin uusi ihminen.
Jännää kyllä vetotreeni saattaa itkettää, vaikka olisi ollut treenin aloittaessaan ihan hyvälläkin tuulella. Jos käy niin, että pitkän treenipäivän juoksuosuudella tulee joku hyvä biisi siinä vaiheessa, kun en enää yhtään jaksaisi raastaa, saatan tirauttaa pari kyyneltä. En noin yleisesti ottaen itke helposti, joten tämä rääkkitreenin mukanaan tuoma väsyitku on ollut todella yllättävä tuttavuus. Voin hyvin kuvitella, että treenaamiseen jää koukkuun, jos tällaisia fiiliksiä tulee, koska raastotreenissä tuntee niin selvästi olevansa elossa ja muutakin kuin vain tietokonetta näpyttelevä pää. Kuten aiemmin kirjoitin, monet haluavat elämäänsä lisää kokemuksia.
Tiedostamaton mieli työskentelee fyysisen suorituksen aikana
Jos on suorituskeskeinen multitaskaaja, tai on vaan niin kiire että kaikki aika pitää valjastaa hyötykäyttöön, pään voi laittaa hommiin treenin ajaksi (sen sijaan että kuuntelee pään sisäiseltä skitsosoittolistaltaan joululauluja heinäkuussa). Tämä kikka toimii niin, että miettii yhden tai muutaman kysymyksen, joihin tarvitsee vastauksen, ja lakkaa sitten ajattelemasta asiaa aktiivisesti. Jos onnistaa, tiedostamaton mieli työstää asiaa treenin aikana ja vastaus pompahtaa esiin yllättäen. Itse olen saanut juoksulenkin aikana selvyyden väikkärin ongelmallisen luvun rakenteeseen ja pöytälaatikkoromaanini hahmot ovat puhuneet minulle uimahallin lattiakaakeleista.
Tässä vielä oma vinkkilistani niille, jotka haluavat kokeilla rajojaan mutta kipu pelottaa. Kovan vedon aikana auttavat ainakin
1) seura. Tämä on kaiken ryhmäliikunnan syvin viisaus. Muutkin tsemppaavat eikä muiden edessä kehtaa niin helposti luovuttaa. Jaksaa jaksaa!
2) muiden tsemppaaminen. Ks. Kohta yksi. Hyvin me vedetään!
3) vedon jakaminen osiin. tilastoajatteluun taipuvaista saattavat auttaa sellaiset kelat, kuin että nyt on 25% tehty, 50% tehty jne.
4) tieto. Kun on tehnyt tietyn vetosarjan ennenkin ja muistaa että ensimmäinen veto tuntuu pahimmalta, mutta sitten helpottaa vaikka tehot ovat samat, pahimman yli jaksaa kyllä.
5) lusikkakikka. Lapsille sanotaan joskus ruokailun yhteydessä että ”otapa vielä yksi lusikallinen mummille/enolle/kaverille tms.” Jos treenaan yksin tai olen jo käyttänyt muut oljenkorret, saatan ”lusikoida” yhden minuutin tai tietyn matkan jollekin läheiselle. Jos olo on todella kamala ja meinaan keskeyttää, lusikkakikasta on olemassa terästetty versio, jossa lusikoidaan ajattelemalla sellaisia ihmisiä, jotka eivät juuri nyt pääse syystä tai toisesta ollenkaan treenaamaan.
Rääkkitreeni voi viedä ihmisen mielen tiedostamattomalle rajavyöhykkeelle. Koskaan ei voi tietää, mitä sieltä sedimenteistä purkautuu jos lähtee kaivelemaan.